Vroom vroom!

Huomenna karkaan Lontooseen, heti aamusta. Kassi on pakattu ja odottaa tuossa ovensuussa. Ihan mahtihomma tämä kyllä! Tänään on kirjoitettu esseetä ja pyykätty ja tiskattu, eli ei pitäisi jäädä mitään rästihommiakaan jälkeen. Mikä on sinänsä aika jees, kun meinaan kuitenkin heti lauantaina lentää Suomeen - eli siinä on hyvällä säkällä päivä aikaa täällä kämpillä, kun palailen Lontoosta. Nyt kun vielä pääsisi nukkumaan kohtapuoliin, etten taas nuku pommiin ja myöhästy bussista...

Ja vielä moottoriajoneuvoista puheenollen...

Iltain kuluksi katselin BBC:n iPlayeristä Top Gearia. Siis minä, joka en omista edes ajokorttia! Mutta kun se on vaan niin kertakaikkisen mainio shöw! Tän hetken ehdoton ykkönen. En olisi kyllä koskaan uskonut, että sanoisin näin jostain auto-ohjelmasta, mutta näin se vaan on. Iskee tosi lujaa. Bart's Squarella meillä oli jääkaapin ovessa oma 'cool wall' -magneettihässäkkä (josta sinnikkäästi siirtelin yhtäkin äärimmäisen karmeaa muskeliautoa sinne asteikon häntäpäähän, mutta aina se vaan löytyi sieltä 'sub zero' -osastolta...), olen sellaista metsästänyt kohta puolitoista vuotta. Mä haluu-uu-un!

Tänään oli hyvä päivä

Netti oli kupeena puolista päivin ihan iltakahdeksaan, ja ihan vahingossa huomaamattani kirjoittelin yhden esseenkin, kun en muutakaan tekemistä keksinyt. Tai no, en ihan kokonaan - täytyy sitä viikonloppuna hioa ja lueskella vielä muutamia artikkeleja aiheesta, mutta tuollaisen pääpiirteittäisen raakaversion sain kyhäiltyä. Aika hyvä fiilis, kun ei mennytkään päivä hukkaan, vaikka aamulla tuntuikin vähän siltä.

Tuon esseen lisäksi olen tänään lueskellut John le Carrén The Constant Gardeneria. Tykkään kovasti, pitkästä aikaa taas tuollainen vähän realistisempi teos noiden hömppäromaanien jälkeen. Edellinen lukemani, D. W. Dahlquistin The Glass Books of the Dream Eaters oli aikamoinen pettymys. Kirja lähti mukaan ihan puhtaasti kiehtovan kannen perusteella, mutta sisältö olikin aikamoista huttua. Miksi mä en vaan opi? Näin on käynyt tänä vuonna ihan liian usein, ja kaikki ovat olleet samantyyppisiä kirjoja. En vaan tykkää tuosta genrestä - se ei ole ihan puhdasta fantasiaa eikä missään nimessä millään malliin realistista tai historiallistakaan kerrontaa, mutta jossain siellä välimaastossa. Oli todella keskinkertainen kyllä muutenkin, mutta kun genre ei vaan iske. Ja silti eksyn lukemaan niitä! Toivotonta. Ehkäpä tuo hyllyssä vielä odottava Gormenghast -trilogia on parempi, vaikka samaa genreä luultavasti onkin? No, jää joka tapauksessa ensi vuoteen tuo.

Tämä viikko mennään kuitenkin tuon Constant Gardenerin tahdissa, ja koko ensi viikon käsissä polttelee oletettavasti Hamlet.

Jännittää!

"Ai se oli pahis, no ei siinä sit mitään. Antaa mennä vaan!"

Piti kirjoittaa tänään ihan muusta - muun muassa lokakuisista nörttien kokoontumisajoista, missä sci-fi/draama -guru Russell T. Davies kummasteli nimeäni ("An-n-i-i-na? With a double-n and a double-i? It's beautiful!"), sekä ensi viikosta ja ajan matamisesta -, mutta hyvä tuuleni oli tänään väliaikaista.

Tällainen otsake tölväisi silmien eteen Iltasanomien etusivulta:

En ihan hirmuisen herkästä hätkähtele, mutta tämä kyllä pysäytti. Tiedän, kyseinen julkaisuhan nyt on muutenkin todellinen journalistiikan riemuvoitto, mutta tänään vedettiin kyllä pohjat. "Väkijoukko hakkasi Mumbain terroristin - Katso videolinkki!" Pistää miettimään, onko tämä nyt kuitenkaan ihan sellaista tiedottamista, mihin nykypäivänä pitäisi pyrkiä. Onko jokaisen diktaattorin teloitus ja terroristin pieksentä todella nähtävä YouTubesta - kännykkäkameralla kuvattuna, luonnollisesti -, ennen kuin se iskee tajuntaan totena? Onko se nykyään jokaisen kansalaisoikeus, nähdä omin silmin, kuinka paha saa palkkansa? Houkutteleeko tuollainen otsake todella lukijoita katsomaan videolinkin, missä ihmistä pahoinpidellään? Jos saman lehden sivulla mainostettaisiin videota kivitystuomion täytäntöönpanosta, katsoisivatko ihmisen sen? Miksi? En yksinkertaisesti ymmärrä. Tekeekö se tuosta videosta jotenkin vähemmän tuomittavan, että siinä piestään 'terroristi', pahantekijä? Onko se ihan oikeasti moraalisesti hyväksyttävämpää? Joskus vaan tulee sellainen olo, että ihmisillä menevät sekaisin fiktio ja todellisuus.

Tiedän tämän järkytyksen olevan sinänsä paradoksaalista, sillä oma suosikkielokuvani on edelleen Fight Club. Itse kuitenkin haluan ajatella, että erotan elokuvaväkivallan todellisesta väkivallasta, ja vaikka ensimmäistä näistä pidänkin viihteenä, on jälkimmäinen mielestäni - suokaa anteeksi lattea sanavalinta - sanoinkuvaamattoman järkyttävää (mikä jo itsessään antaisi aihetta laajemmallekin tutkielmalle). Vaikka asun kolmatta vuotta maassa, jossa väkivallantekoihin törmää joka päivä aamun lehden avatessaan, se pysäyttää silti. Tavallaan olen kiitollinen siitä: en ole turtunut, todellisuus satuttaa edelleen aina silloin tällöin.

No, mihin se ihmiskunta olisikaan 2000 vuodessa muuttunut? Lainrikkojat ja kristityt vaan sinne areenalle leijonien kanssa - ja yleisö mulvii.