Vroom vroom!

Huomenna karkaan Lontooseen, heti aamusta. Kassi on pakattu ja odottaa tuossa ovensuussa. Ihan mahtihomma tämä kyllä! Tänään on kirjoitettu esseetä ja pyykätty ja tiskattu, eli ei pitäisi jäädä mitään rästihommiakaan jälkeen. Mikä on sinänsä aika jees, kun meinaan kuitenkin heti lauantaina lentää Suomeen - eli siinä on hyvällä säkällä päivä aikaa täällä kämpillä, kun palailen Lontoosta. Nyt kun vielä pääsisi nukkumaan kohtapuoliin, etten taas nuku pommiin ja myöhästy bussista...

Ja vielä moottoriajoneuvoista puheenollen...

Iltain kuluksi katselin BBC:n iPlayeristä Top Gearia. Siis minä, joka en omista edes ajokorttia! Mutta kun se on vaan niin kertakaikkisen mainio shöw! Tän hetken ehdoton ykkönen. En olisi kyllä koskaan uskonut, että sanoisin näin jostain auto-ohjelmasta, mutta näin se vaan on. Iskee tosi lujaa. Bart's Squarella meillä oli jääkaapin ovessa oma 'cool wall' -magneettihässäkkä (josta sinnikkäästi siirtelin yhtäkin äärimmäisen karmeaa muskeliautoa sinne asteikon häntäpäähän, mutta aina se vaan löytyi sieltä 'sub zero' -osastolta...), olen sellaista metsästänyt kohta puolitoista vuotta. Mä haluu-uu-un!

Tänään oli hyvä päivä

Netti oli kupeena puolista päivin ihan iltakahdeksaan, ja ihan vahingossa huomaamattani kirjoittelin yhden esseenkin, kun en muutakaan tekemistä keksinyt. Tai no, en ihan kokonaan - täytyy sitä viikonloppuna hioa ja lueskella vielä muutamia artikkeleja aiheesta, mutta tuollaisen pääpiirteittäisen raakaversion sain kyhäiltyä. Aika hyvä fiilis, kun ei mennytkään päivä hukkaan, vaikka aamulla tuntuikin vähän siltä.

Tuon esseen lisäksi olen tänään lueskellut John le Carrén The Constant Gardeneria. Tykkään kovasti, pitkästä aikaa taas tuollainen vähän realistisempi teos noiden hömppäromaanien jälkeen. Edellinen lukemani, D. W. Dahlquistin The Glass Books of the Dream Eaters oli aikamoinen pettymys. Kirja lähti mukaan ihan puhtaasti kiehtovan kannen perusteella, mutta sisältö olikin aikamoista huttua. Miksi mä en vaan opi? Näin on käynyt tänä vuonna ihan liian usein, ja kaikki ovat olleet samantyyppisiä kirjoja. En vaan tykkää tuosta genrestä - se ei ole ihan puhdasta fantasiaa eikä missään nimessä millään malliin realistista tai historiallistakaan kerrontaa, mutta jossain siellä välimaastossa. Oli todella keskinkertainen kyllä muutenkin, mutta kun genre ei vaan iske. Ja silti eksyn lukemaan niitä! Toivotonta. Ehkäpä tuo hyllyssä vielä odottava Gormenghast -trilogia on parempi, vaikka samaa genreä luultavasti onkin? No, jää joka tapauksessa ensi vuoteen tuo.

Tämä viikko mennään kuitenkin tuon Constant Gardenerin tahdissa, ja koko ensi viikon käsissä polttelee oletettavasti Hamlet.

Jännittää!

"Ai se oli pahis, no ei siinä sit mitään. Antaa mennä vaan!"

Piti kirjoittaa tänään ihan muusta - muun muassa lokakuisista nörttien kokoontumisajoista, missä sci-fi/draama -guru Russell T. Davies kummasteli nimeäni ("An-n-i-i-na? With a double-n and a double-i? It's beautiful!"), sekä ensi viikosta ja ajan matamisesta -, mutta hyvä tuuleni oli tänään väliaikaista.

Tällainen otsake tölväisi silmien eteen Iltasanomien etusivulta:

En ihan hirmuisen herkästä hätkähtele, mutta tämä kyllä pysäytti. Tiedän, kyseinen julkaisuhan nyt on muutenkin todellinen journalistiikan riemuvoitto, mutta tänään vedettiin kyllä pohjat. "Väkijoukko hakkasi Mumbain terroristin - Katso videolinkki!" Pistää miettimään, onko tämä nyt kuitenkaan ihan sellaista tiedottamista, mihin nykypäivänä pitäisi pyrkiä. Onko jokaisen diktaattorin teloitus ja terroristin pieksentä todella nähtävä YouTubesta - kännykkäkameralla kuvattuna, luonnollisesti -, ennen kuin se iskee tajuntaan totena? Onko se nykyään jokaisen kansalaisoikeus, nähdä omin silmin, kuinka paha saa palkkansa? Houkutteleeko tuollainen otsake todella lukijoita katsomaan videolinkin, missä ihmistä pahoinpidellään? Jos saman lehden sivulla mainostettaisiin videota kivitystuomion täytäntöönpanosta, katsoisivatko ihmisen sen? Miksi? En yksinkertaisesti ymmärrä. Tekeekö se tuosta videosta jotenkin vähemmän tuomittavan, että siinä piestään 'terroristi', pahantekijä? Onko se ihan oikeasti moraalisesti hyväksyttävämpää? Joskus vaan tulee sellainen olo, että ihmisillä menevät sekaisin fiktio ja todellisuus.

Tiedän tämän järkytyksen olevan sinänsä paradoksaalista, sillä oma suosikkielokuvani on edelleen Fight Club. Itse kuitenkin haluan ajatella, että erotan elokuvaväkivallan todellisesta väkivallasta, ja vaikka ensimmäistä näistä pidänkin viihteenä, on jälkimmäinen mielestäni - suokaa anteeksi lattea sanavalinta - sanoinkuvaamattoman järkyttävää (mikä jo itsessään antaisi aihetta laajemmallekin tutkielmalle). Vaikka asun kolmatta vuotta maassa, jossa väkivallantekoihin törmää joka päivä aamun lehden avatessaan, se pysäyttää silti. Tavallaan olen kiitollinen siitä: en ole turtunut, todellisuus satuttaa edelleen aina silloin tällöin.

No, mihin se ihmiskunta olisikaan 2000 vuodessa muuttunut? Lainrikkojat ja kristityt vaan sinne areenalle leijonien kanssa - ja yleisö mulvii.

Ajoissa aika ajoin

Aika muistutti taas olemassaolostaan. Minulla on ollut ongelmia ajan kanssa niin kauan kuin muistan. Olen usein aivan liian tietoinen ajan kulumisesta, ja jo ala-asteella saatoin uppoutua ajatusleikkeihin ajan kulusta: toisinaan se oli kiehtovaa, toisinaan taas ajatus siitä, että tämäkin ajatus on jo historiaa, oli varsin pelottava. Mikä on elämisen tarkoitus, jos ihmiselämä on vain ajatuksen mittainen? Onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, nouseeko aamulla sängystä, jos itsensä kuitenkin löytää kuolinvuoteelta nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa? Olen kuitenkin ollut aina myös taitava sysäämään huolet taka-alalle, ja niin olen tehnyt ajankin kanssa, mutta aina silloin tällöin se palaa vaivaamaan ajatuksiin. Tämä syksy on kuitenkin kulunut aika huolettomissa tunnelmissa: koulujuttuja on toki ollut ja kiirettä pitänyt, mutta viime vuoden alavireestä ei ole tietoakaan. Aika ei ole tuntunut valuvan käsistä hiekan tavoin. Olen taas nauttinut olosta Saarella, ja opiskelu on tuntunut hyvältä.

Viikolla sattui kuitenkin silmiini jakso Doctor Whota: sama jakso, jonka katselin päivälleen viisi kuukautta sitten, tyhjenevässä huoneessa muuttolaatikoiden ja muuttokiireen keskellä. Oli aika jännä kokemus. Muistin tismalleen missä istuin (pöydän ääressä liian matalalla toimistotuolilla, ihan reunalla; kyynärpäät pöydällä), miltä tuntui avoimesta ikkunasta puhaltanut kesäillan vire niskassani, ja mitä ajattelin sen nelikymmenminuuttisen jakson aikana. Piti ihan jäädä katsomaan, sen verran pisti pasmat sekaisin. Vaan toisaalta, eikö aikamatka juuri Doctor Whota katsellessa ole kuitenkin ihan perin tilanteeseen sopivaa...

Viisi kuukautta on kulunut niin auttamattoman joutuisasti! Kesällä marraskuu tuntui olevan niin kaukana - ja tässä sitä nyt ollaan, marraskuun viimeisellä viikolla.

Mihin se aika lentää?

//

On a much lighter note...

European Human Rights Law'n essee on nyt printtausta vaille valmis. Se tosin tarkoittaa sitä, että huomenna on alettava Equity & Trustsin essee, ja alkuviikosta on pakerrettava Roman Law'n workshopin parissa (mikä ei sinänsä ole ongelma, sillä olen aina kokenut Rooman historian suht mielenkiintoiseksi, ja tuo kurssi on sen suhteen aivan unelma: istutaan ringissä, juodaan teetä ja keskustellaan Roomasta - ihanan professori Horrocksin johdolla). Which means that the fun is only beginning. Itse asiassa olen ehkä ensimmäistä kertaa ikinä ajoissa: ensimmäisen esseen deadline on vasta torstaina, ja toisen 15. päivä joulukuuta. Vaan käytännössähän mulla on tasan ensi viikko aikaa, sillä veikkaanpa, ettei Lontoossa paljoa esseitä kirjoitella (vaikka sitä aikaahan todennäköisesti olisi, jos teatterilla meinaan kauankin päivystää), ja olen lähdössä kotiin päin joulunviettoon jo 13. päivä.

Uusi tunne tämä, koulutehtävien ajoissa tekeminen. Yleensä kun se jää aina ihan viimetippaan.

Vielä kun saisi unenpäästä kiinni tämän päivän puolella.

Electronics - beshrew!

Mun rakas jukeboxini, pieni ja sorja iPodini, alkaa näyttää vanhenemisen merkkejä. Se on naarmuuntunut ja suhteellisen kärsineen näköinen vehje, ja viime aikoina sen akku on alkanut osoittaa onnettomia merkkejä ahkerasta käytöstä. Hyvin sillä vielä pärjää, ja jaksaa se hienosti pyörittää musiikkia sen viisi, kuusi tuntia, mikä kattaa kotimatkan aika hyvin. Pieni alkaa vaan lämmetä aika nopsaan ladattaessa, eli ei ole ihan priimakunnossa tuo akku, kun ei vastaanota virtaa enää ihan kunnolla.

Noh. Ei siinä mitään, näin näille elektroniikan ihmeille kaikille käy, ennemmin tai myöhemmin - mutta silti. Mun koko musiikkikirjastoni on tuossa pienessä mustassa, en millään tahtoisi luopua siitä jonkun akun kuolettumisen vuoksi! Saakohan siihen vaihdettua tuota akkua, sitten kun se aika on? Onkohan se kuinka kallista? Pitänee käydä utelemassa Macin liikkeestä, jahka pääsen takaisin Tampesteriin...


Ja kun nyt päästiin vauhtiin...

Mun uusi Nokiani. Se on nätti, se on vihreä, ja se on pieni ja sippoinen - mutta se on ihan onneton. Se käytettiin huollossa heti ensimmäisen viikonlopun jälkeen, koska virransäästötilaa ei saanut pois päältä. Puhelin tuli huollosta tismalleen samassa kunnossa kuin missä se vietiinkin, mutta en ehtinyt tehdä asialle mitään, kun tuli kiire Saarelle. Ajattelin, että kyllä sillä nyt jouluun pärjää - ja niin pärjääkin -, mutta on se silti ikävä. Akkukaan ei kestä kolmea päivää kauempaa, eli jotain häikkää tuossa nokialaisessa on. En kuitenkaan ole jaksanut käyttää sitä huollossa täällä päässä, kun sen kanssa juuri ja juuri pärjää, ja huoltokeikka on kuitenkin edessä kotosalla. Vaan ärsyttää silti ihan vähäsen.

Something is rotten in the state of Denmark!

Kyllä mä nyt pari päivää pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että täytyy lähteä. Olen niin kertakaikkisen täpinöissä pelkästä ajatuksesta, että kyllä se jäisi harmittamaan, jos jättäisin kokeilematta onneani. Tuon Hamletin nähdäkseni olen kuitenkin valmis uhrautumaan vähän taloudellisestikin - mikä tosin tietää sitä, että sukulaiset saavat tänä jouluna lahjaksi lähinnä sukkia... (Anteeksi.)

Ensi viikko hurahtaakin mitä luultavimmin Hamletia tavaillessa. Täytynee varmuuden vuoksi tutustua tuohon alkuperäiskielelläkin, edellisestä lukukerrasta kun on vierähtänyt helposti kolmekin vuotta, ja silloinkin kyseessä oli suomenkielinen versio. Tällä hetkellä lukeminen edistyy äärimmäisen hitaasti lähinnä siitä syystä, että en malta lukea - minun täytyy saada lausua ääneen. Samaa vikaa on ollut havaittavissa aiemminkin erinäisten näytelmien kanssa (esimerkiksi Oidipusta lausuin eräänäkin syysyönä muutama vuosi sitten, kotimatkalla illanvietosta - ja ihan selvin päin), ei se teksti yksinkertaisesti pääse oikeuksiinsa, ennen kuin sen kuulee. Vaikka en mikään runonlausuja (saati sitten esiintyvä taiteilija) olekaan.

Vielä hieman epävarmana kysyin muutamalta ystävältä, lähdenkö vai jäänkö - vaikka tiesinhän minä jo etukäteen, että vastaisivat oikein tuohon kysymykseen. Enhän minä nyt ihan rehellisesti edes halunnut mitään järkiperäistä palautusta maanpinnalle, kunhan omaatuntoani tahdoin lepytellä. I:llä tosin taisi olla omakin lehmä ojassa, sillä hän esitti vastakysymyksen: hankkiako käytännölliset talvikengät, kun vanhat jo vähän vuotavatkin, vai jumalaiset (ja kieltämättä epäkäytännölliset) juhlakengät? Sovittiin, että I ostaa juhlakengät ja minä matkustan Lontooseen; tuskin hänkään odotti kysymykseensä toisenlaista vastausta.

Esitin tämän dilemmani myös isoveikalle, mutta eihän siitä juurikaan apua ollut. Horisi vain jostain Salkkari-Ollista, mihin minä taas jouduin huomauttamaan, että jos samassa lauseessa puhutaan Salkkari-Ollista ja Hamletista, niin ehkä ei pitäisi yllättyä, jos toinen jää vähän kysymysmerkiksi. Veikka, joka varsin hyvin tietää, etten ole seurannut kyseistä saippuasarjaa vuosikausiin, vastasi: "Niin totta... Mä kans jo ihmettelin että kuka helvetin Hamlet...? [...] Ja soittele sitten kun Hamlet on esiintyny Salkkareissa!"

Irvileuka.

Äärimmäisen epävarmaahan se lipun saaminen on, mutta toki se on ainakin asteen verran helpompaa, jos raahautuu paikanpäälle! Lontooseen karkaan siis viikon päästä maanantaina, vaikka sitten näyteikkunaostoksille ja museokierrokselle, jos ei muuta. Enkä mä siltä kaupungilta kyllä välttämättä muuta kaipaakaan - mulle riittää pelkkä Lontoo ihan itsessäänkin.

Ensi viikosta tulee pitkä. Hyvin, hyvin pitkä.

On-Stage Madness

Minä vihaan teatteria. Vihaan sitä, että se on niin kertakaikkisen ainutlaatuinen kokemus. En pidä ajatuksesta, että näytelmän voi nähdä vain kerran, ja sen jälkeen se on ikuisesti tavoittamattomissa. Pelkään, että unohdan. Että vuosien jälkeen sitä muistaa vain, että näytelmä oli mieletön, mutta kaikki muu on kadonnut iäksi.

Vaan eihän se noin mene. En saa uskoteltua sitä edes itselleni, edes minä en unohda - vaikka muistini muuten onkin ehkä tämän pallonpuoliskon 21-vuotiaiden huonoin. Teatteri on taidemuoto, joka tekee parhaimmillaan lähtemättömän vaikutuksen katsojaan; se valtaa pienen nurkan mielessäni, eikä katoa sieltä minnekään - muistan edelleen ensimmäisen näkemäni näytelmän noin 15 vuoden takaa. Ja mikä tärkeintä: muistan sen tunnelman; sen, miksi juuri kyseinen näytelmä oli niin merkittävä. En minä unohda. Minä rakastan teatteria.

Ja tämän vuodatuksen tarkoitus?

Tahtoisin kuollakseni (siis todella kuollakseni) nähdä Royal Shakespeare Companyn Hamletin. Minulla on vain kaksi pikkiriikkistä ongelmaa: a) sitä esitetään vain aikavälillä 3.12.-10.1. ja b) se on loppuunmyyty. Ja tässä vaiheessa tahtoisin vielä demonstroida haluani nähdä kyseinen produktio: soitin RSC:in ja kysyin. Siis minä, joka alan täristä jo pelkästä ajatuksesta, että asioita pitäisi hoitaa puhelimitse. No, tästäkin huolimatta harkitsen ihan vakavissani lähtöä Lontooseen. Onko siinä mitään järkeä? Matkustaa Lontooseen ja takaisin, viipyä siellä mahdollisesti neljä yötä, ja siltikin on vain häviävän pieni mahdollisuus saada lippua näytökseen. Mutta toisaalta, jos aivan jumalainen tuuri kävisi, saattaisin myös saada lipun. Ja se olisi ehkä hienointa ikinä.

Minulle täytyisi nyt puhua järkeä. Olenko ihan järjiltäni, jos lähden? Skippaan pari luentoa ja menen. Silloin olisin ainakin yrittänyt... No, onneksi tässä on nyt kaksi viikkoa aikaa harkita - jos tuo olisi nimittäin ollut huomenna, istuisin jo bussissa.

Everybody lies

Opiskelu on tänä syksynä vienyt runsaasti aikaa, ja iltaisin olen jaksanut lähinnä istua sängyllä ja tuijottaa DVD:itä. Tiesin etukäteen Housen neloskauden DVD-boksin aikataulun, ja ilmestymispäivänä koitin tarkoituksella kiertää HMV:n uutuushyllyn - siinä onnistumatta. Siellä se boksi nökötti, hyllyssä kaltaistensa joukossa, ja huusi nimeäni. Ja minähän vastasin.

Maanantaina sekä vapaapäivänäni tiistaina tuijottelin siis maratonmaisesti koko neloskauden, ja nautin suunnattomasti. Toki sen muistaa, että tästä minä pidän, mutta aina se tulee yllätyksenä, että kuinka suunnattomasti. Minulle House on yksi niistä sarjoista, joiden päättymistä (toivottavasti vasta kaukana hamassa tulevaisuudessa) odotan kauhulla, ja jota tiedän jääväni kaipaamaan.

Neloskausi siis. Sarjan peruskaava on pysynyt muuttumattomana - potilaita menee ja tulee, he kärsivät mitä mielikuvituksellisimmista sairauksista, diagnoosit ovat villejä ja monasti erheellisiä, kunnes tilanne ratkeaa yleensä potilaan kannalta varsin edullisesti. Sitä luulisi, että neljän kauden jälkeen tähän kyllästyisi ja sarja alkaisi maistua puulta, mutta mitä vielä! Neloskausi on hyvin mahdollisesti oma henkilökohtainen suosikkini (siitäkin huolimatta, että kyseessä on käsikirjoittajien lakon vuoksi normaalin 24 jakson sijasta 16 jaksoon jäänyt tynkäkausi). Mikä sitten tekee sarjasta niin vetovoimaisen ja mainion? Toki, sarjassa on edelleen monia kohtauksia, joissa katsojakin havahtuu miettimään, että "hetkinen...": löytyy niin epäloogisuuksia kuin vähän turhankin mielikuvituksellisia diagnooseja, mutta ne kuuluvat sarjan luonteeseen. Kyse ei ole todellisuudesta, vaan tv-viihteestä, ja silloin mutkia saakin vähän oikoa. Sarjassa on niin paljon muuta, mikä antaa anteeksi pienet (ja vähän suuremmatkin) epäloogisuudet: dialogi on edelleen terävää ja nerokasta, hahmot (uudet ja vanhat) mielenkiintoisia - ja Hugh Laurie on liekeissä.

Sen verran sarjaa on uudistettu, että mukaan on heitetty uusi tiimi Foremanin, Chasen ja Cameronin lähdettyä viime kauden lopussa (vanha kolmikkokin tosin jatkaa sarjassa, enemmän tai vähemmän tutuissa tehtävissä). Pidin realityshowmaisesta otteesta uuden tiimin valitsemisessa, yllätyksekseni se toimi mainiosti. Toinen suuri yllätys oli Housen uusi tiimi: pidin heistä aivan suunnattomasti! Rooleihin on löydetty aika mainiot näyttelijät, ja jokainen tuo jotain uutta ja mielenkiintoista sarjaan. Uudet persoonat sulautuvat aika saumattomasti joukkoon, eikä sarjan dynamiikkakaan kärsi, vaikka hahmoja on tällä kertaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onnistunut uudistus siis kaiken kaikkiaan.

Tunnustettakoon, Hugh Laurie Greg Housena pitää sarjaa pinnalla. Ilman Laurien mieletöntä tulkintaa Housesta sarja ei olisi missään nimessä säilyttänyt vetovoimaansa. House on tällä kaudella (jos mahdollista) röyhkeämpi, tylympi, riehakkaampi ja sovinistisempi kuin koskaan aikaisemmin, mikä taas takaa aivan suunnattoman katselunautinnon meille, jotka toivoisimme edes joskus kielemme olevan yhtä terävä.


Kauden päätös on jälleen kerran sydäntäsärkevän lohduton, sekoittaa koko pakan ja jättää kaiken avoimeksi. Jään siis odottamaan viidettä kautta jännityksellä ja ihan vähän surullisinkin mielin. (Näin jälkeen päin sitä aina miettii, että olisi taas pitänyt ihan suosiolla jättää katsomatta tuo lopetus, kun aina jää haikea mieli. Ensimmäinen noista kahdesta päätösjaksosta on kuitenkin ehkä koko Housen historian mahtavin ja upein 40-minuuttinen, joten pieni haikeus on ehdottomasti sen arvoista!)

Uusi asunto, uudet kujeet?

Saarella taasen, kuukauden päivät takana itse asiassa. Kämpän kanssa oli hieman ongelmia, mutta sekin järjestyi loppujen lopuksi ihan hyvin. Kämppä on kuuden hengen solu (mikä on enemmän kuin oli ajatuksissa), mutta se on myös hyvällä alueella (itse asiassa ihan muutaman sadan metrin päässä Bart.'s Squaresta) ja naurettavan halpa. Onhan tämä vanha ja vetoisa, ja suihkusta tulee aina joko vähän liian kylmää tai vähän liian kuumaa vettä, mutta huone on viihtyisä ja näistä kolmesta kämpästäni eniten minun näköiseni. Kyllä tässä vuoden viihtyy.

Opiskelut ovat nekin jatkuneet, ja ihan hyvältä tuntuu taas. Viime vuosi oli kaikin puolin aika raskas (eikä vähiten henkisesti), mutta tämä vuosi on ainakin alkanut aivan erilaisissa tunnelmissa. Viime vuosi meni ikävöidessä ja alavireisissä tunnelmissa, ja kesällä kesti monta viikkoa palautua. Syksyllä kävin uusimassa sen EU:n (kuten jo keväällä arvelinkin), minkä jälkeen palasin vielä kuukaudeksi Suomeen nauttimaan syksystä. Nyt tuntuu taas hyvältä ja oikealta; ei ole koti-ikävä eivätkä ajatukset ole jatkuvasti seuraavassa lomassa. Olin jo melkein unohtanut, miltä tuntuu olla tässä hetkessä ja nauttia siitä.

"I have lost myself again"

--

Vuosi sitten tänään Mummu nukkui pois. Mummu merkitsi minulle paljon, hän oli käytännössä katsoen ainoa isovanhempani. Viimeisenä vuonna emme olleet paljon yhteydessä - minä olin täällä ja Mummu oireili dementiaa Suomessa - ja se surettaa minua. Niin paljon jäi sanomatta, vaikka kyllähän Mummu sen tiesi. Mummu tiesi aina. Silti tahtoisin vielä kerran halata; hyvästellä kunnolla ja kertoa rakastavani.

Keikkafiiliksiä

Incubus.

Eilen.

Täällä hymistellään edelleen.

Incubus oli siis aivan käsittämätön kokemus: Brandonin ääni viehättää vuosi vuodelta enemmän, eikä eilisiltainen live-keikka ollut poikkeus. Rakastan. Vaikka aikamoinen ruuhkatukka onkin.

Olen edelleen aika sanattomana, sen verran isosta elämyksestä oli kyse - noin niin kuin henkilökohtaisesti. Incubus on se bändi, jota olen lyhyen elämäni aikana kuunnellut eniten ja ajallisesti pidempään kuin yhtäkään toista yhtyettä; bändi, joka on pelastanut mielenterveyteni useammin kuin kerran kahden viime vuoden aikana. Kyseessä on siis monella tapaa tärkeä ja ainutlaatuinen yhtye, minulle. Vaikka musiikki ei olekaan koskaan ollut minulle mikään varsinainen henkireikä, aion silti väittää, että juuri teini-iän kynnyksellä löytämäni Incubus on vaikuttanut suuresti ajatteluuni ja siihen, miten näen ja suhtaudun tähän elämään. Senkin uhalla, että se kuulostaa kovin kornilta.

Voi.

Koska otetaan uusiksi?

Tämä hölmö

Tämä hölmö viettää sadepäivää sisällä.
Tämä hölmö tiskaa ja siivoaa.
Tämä hölmö latailee elektroniikkalaitteiden akkuja.
Tämä hölmö pakkaa matkalaukkua.
Tämä hölmö ahdistuu matkalaukun painosta.
Tämä hölmö lentää huomenna kotiin.
Tämä hölmö ei välttämättä haluaisi ihan vielä lähteä.

Tämä hölmö tuijottaa haltioissaan BBC:n Blackpoolia ja laulaa mukana. (= Rääkyy hiusharjan varteen.)
Tämä hölmö hykertelee hyvää oloaan.

Tämä hölmö ei nukkunut viime yönä silmällistäkään.

Indiana Jones ja henkinen laukku

Nämä tentit ovat tehneet minusta aivan suunnattoman hajamielisen! Suurimmaksi osaksi ne ovat ihan pikkujuttuja: kyniä katoilee ja putkahtelee lopulta esiin kengistä ja patakintaista ja sitä rataa. Tänään unohdin pyykit neljäksi tunniksi koneeseen ennen kuin muistin hakea ne kuivumaan. Näin se pitkäkestoinen stressi sitten ilmenee, muutenhan se ei minussa juurikaan näy. En osaa jännittää enkä huolehtia tenteistä, enkä varmasti huomaisi stressaavani ollenkaan, elleivät normaalit arjen askareet muuttuisi hajamielisyyden vuoksi ihan vähän haastavammiksi.

Huomenna on siis edessä vielä vihoviimeinen tentti, ja sen jälkeen on toinen vuosi pulkassa. Siis uusintoja lukuunottamatta, veikkaan vahvasti, että joudun syksyllä vielä palaamaan EU:n pariin uudemman kerran. Tuntuu kuitenkin aikas hyvältä - loma tulee juuri oikeaan saumaan ja on mukava taas viettää suhteellisen stressitöntä aikaa ennen viimeisen vuoden rutistusta.

Huomenna pitäisi myös päättää loppuviikon aikataulusta: lähdenkö sinne Cardiffiin, ja koska. Vähän olisi suunnitelmissa karata heti torstaiaamuna, mutta saa nyt nähdä. Jänskättää ihan vähäsen. Bathiin olen matkaamassa maanantaina, katsastamaan paikallista koiranäytelmämeininkiä (hound group pääasiallisesti tähtäimessä). Suomeen olen palailemassa joskus ensi viikon puolella, jahka saan aikaiseksi.

Aivan, ja päivän turhaakin turhempi tieto ja nurinan aihe: ottaa päähän, kun en näe Doctor Whon neloskautta loppuun! Ja itse asiassa Moffatin two-parteristakin jää näkemättä se toinen osa, eli loppuratkaisu jää sinne jonnekin hamaan tulevaisuuteen (marraskuulle), kun en tykkää noita netistä ripata. Ärsyttää tällä hetkellä aivan suunnattomasti.

Kyllä, huomenna on edessä vuoden viimeinen tentti, ja ainoa murheeni on joku tv-sarja. Prioriteetit hei kunnossa!

Niin, ja otsikko, sikäli mikäli se jossakussa herättää ihmetystä. Tähän blogiin on viimeksi kuluneen kuukauden aikana löydetty muiden muassa hakusanoilla "Indiana Jones ja henkinen laukku", mikä kuulostaa minusta aika helkkarin mielenkiintoiselta ja riemastuttavalta!

Huolia

Tentti meni vituralleen, seuraava on edessä torstaina, en osaa, en tahdo, en muista.

Ja Koira on kipeänä kotona. Pienellä on jalka turvoksissa, eikä eläinlääkärikään osannut sanoa mikä mahtaa vaivata. Turvotus on siis etutassun päällä, puremajälkiä ei löydy, eikä mitään muitakaan ulkoisia merkkejä yhtään mistään - sitä järkyttävää turvotusta lukuunottamatta. Kahdesti on herran tassua käyty näyttämässä, toisella kerralla otettiin koepalat ja määrättiin vahvemmat antibiootit ja särkylääkkeet, kun turvotus oli viikonlopun aikana vain pahentunut. On kuulemma reipas ja normaali muuten; syö ja juo normaalisti, että ei kai sinänsä mitään kovin vakavaa, toivottavasti. Huolettaa silti, kun minun hapera herrani on kipeä. Vanhemmat lähtivät tänään Berliiniin, ja Koira vietiin isoveikalle hoitoon - pitänee huomenissa soitella, miten pärjäävät. Vaikka hyvinhän siellä menee, tiedänhän minä sen.

Lepuuttelin megalomaanisesta vitutuksesta ja hermeettisestä päänsärystä kärsivää päätäni parinkymmenen minuutin lenkillä, helpotti huomattavasti.

Pakenevat päivät

Joskus minusta tuntuu, kuin yrittäisin juosta kiinni eteenpäin kiitävää junaa. Kaikki energia, aika ja keskittyminen kuluvat ihan vain perässä pysymiseen. Juna vain tuntuu karkaavan jatkuvasti, ja sitä kovempaa minun täytyy taas juosta. Kun vain voisi pysähtyä, ihan hetkeksi vain: hengähtää ja vaikka nousta sen junan kyytiin, ettei aina tarvitsisi pelätä jäävänsä jälkeen ja joutuvansa eksyksiin. Onkohan seuraavalle asemalle vielä pitkäkin matka?

Aika siis rassaa. Sitä on jatkuvasti liikaa tai liian vähän, enkä osaa hyödyntää kumpaakaan olotilaa. Tentit alkavat huomenna, ja minulla on ihan liian hyvät fiilikset. Haistan ilmassa itsepetoksen; väärän turvallisuudentunteen, johon olen tuudittautunut niin monet kerrat aiemminkin. Ahdistaa, kun ei jännitä; kun en muka stressaa. Vaikka stressaanhan minä, ihan valtavasti: se vain purkautuu vasta tenttien jälkeen valtaisana väsymyksenä ja immuunitason alenemisena.

Tenttien jälkeen ajattelin harrastaa maakuntamatkailua ennen kotiinpaluuta. Cardiff ja Bath houkuttelevat, täytyy varata niille matkustuspäivät jahka noista koetuksista ensin selvitään. Ja selvitäänhän niistä, on selvitty tähänkin asti.

Maanantaiyö, ja minua väsyttää.

Life on Mars?

Niin se vain jatkui taas elämä täällä saarivaltakunnassakin. Ensimmäinen viikko meni taas yleiseen räytymiseen ja kiukutteluun (kuten aina), mutta sen jälkeen kaikki alkaa taas näyttää suhteellisen normaalilta. Tiedä sitten mikä siinä on, mutta paluu tänne on jotenkin aina kauhean vaikea, vaikka tiedän varsin hyvin viihtyväni loppujen lopuksi ihan mainiosti ja elämän olevan muutenkin ihan suhteellisen kivaa.

Eikä tämä nyt ihan turha valtakunta kuitenkaan ole, onhan täällä paljon hyvääkin. Esimerkiksi viime aikoina vallinnut suhteellisen mukava keli, M&S:n valkosuklaakeksit ja juusto-sipuli-kierteet, Ben & Jerry's -jäätelöt sekä loistavaakin loistavampi BBC, jonka ansiosta mm. valvoin viime yönä neljään katsoessani Life on Marsin kakkoskauden loppuun. Piti sitä niin kovasti säästellä ensi viikolle ja katsoa vähän kuin jakso illassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Täytyihän se nyt saada tietää, oliko Sam Tyler aikamatkaaja, koomapotilas vai ihan vain perus-vatipää! Ja voi, mikä loppu; mikä sarja. Tykkäsin ihan hirmuisesti (mikä nyt ei ollut mikään varsinainen yllätys, ottaen huomioon viehtymykseni 70-luvun kyttäleffoihin). Jännitystä ja epätietoisuutta pidettiin yllä ihan kirjaimellisesti viimeisille minuuteille, ja hämmennyin ihan täydellisesti kolme (3) valtaisaa juonenkäännettä vaatineen viimeisen jakson aikana. Olinkin tuon katsomisen jälkeen ihan hyperinä, eikä nukkumisestakaan meinannut tulla mitään (yllätys, yllätys).

Tänään olen viettänyt hiljaiseloa ja annoin itselleni luvan ihan vaan olla. En siis ole tehnyt mitään järkevää, paitsi käynyt lenkillä. Illemmalla ajattelin vielä paistaa pannarin. Huomenna täytyykin sitten alkaa ihan tosissaan valmistautua niihin tentteihin, alkavat uhkaavasti kurkkia nurkan takaa...

Once more

Huomenna matkaan takaisin Saarelle. Laukut on pakattu ja huone siistitty lähtöä varten, mutta en itse olisi vielä ihan valmis. Nämä kolme viikkoa ovat olleet niin helpottavan rentouttavat ja vapauttavat, etten malttaisi lähteä, en ihan vielä. Onhan täällä koti.

Tämä lukuvuosi on ollut jotenkin hirvittävän rankka, noin henkisesti. Koti-ikävä on vaivannut usein ja perheen ja ystävien kaipuu on ollut tuhannesti suurempi kuin viime vuonna. Jotenkin koko opiskelu on alkanut uuvuttaa, ehkä välivuosi työnteon parissa tekisi hyvää. No, ensi vuosi ei millään voi olla enää rankempi, joten eiköhän sen vielä jaksa. Sen jälkeen onkin sitten itsetutkiskelun paikka, jatkanko (tai yritänkö jatkaa) opiskeluja vielä suoraan, vai pidänkö hetken taukoa. Se on tosin sen ajan murhe, turha sitä on vielä tässä vaiheessa huolehtia.

Edessä on siis vielä kuusi viikkoa, joista kolme viimeistä tenttejä. Luentoja ei itse asiassa taida enää juurikaan olla, joten pitäisi keskittyä ihan noihin tentteihin valmistautumiseen ja oikean vastausvireen löytämiseen. Eiköhän se siitä.

Afgaanikuume nousee

Aivan mahtavan ihanaa olla kotona, aika on taas hurahtanut ohi ihan liiankin nopsaan.

Käväisin tässä eräänä viikonloppuna koiranäyttelyssä, ja koin aikamoisen ahaa-elämyksen siinä afgaanikehän laidalla. Lähdin kotiin päin hymyssä suin ja kamera täynnä tärähtäneitä tai huonon valon vuoksi muuten vain enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kuvia hulmuturkeista.

Sunnuntaina käväisin tässä lähistöllä vaikuttavan kasvattajan luona pentuetapaamisessansa. Jännitti ihan hirmuisesti, kun sotkin paikalle pyörälläni - rutkasti etuajassa, kuinkas muutenkaan. Vastassa oli kolme alle vuosikasta apinapentua, puolivuotias nuori neiti, viisivuotias uros sekä pentueen emä; myöhemmin paikalle pamahti vielä kuusi kahdeksankuista, ja hurja meno oli taattu! Näin nyt sitten ihan ensimmäistä kertaa sen pesutoimenpiteen kuivauksineen ja harjauksineen, ja sain itsekin kokeilla niiden takkujen setvimistä, kun eteen lykättiin pahinta takkuvaihetta läpikäyvä neitokainen suoraan paljusta. Niin ne takut vain aukenivat, harjaamalla. Ei ole kuulkaa ollenkaan mahdotonta! Oli se kuitenkin ihan ensiarvoisen tärkeää, että tuon pääsi itse näkemään ja kokeilemaankin, ei sitä yksinkertaisesti voi käsittää näkemättä. Ja mikä tärkeintä, en saanut niin yhtään minkäänlaisia oireita, vaikka harjailin koiraa ja ihan tarkoituksella tungin naamaani turkin sekaan! Vaikka no, enhän minä koskaan mitään oireita ole yhdestäkään koirasta saanut, eli sinänsä en ollut siitä huolissani. Mutta olivat ne vaan aivan mahtavan ihania otuksia!

Suuren vaikutuksen teki varsinkin tämä viisivuotias uros, Japp nimeltään. Herra oli kaikkea sitä, mitä rakastan afgaanissa, oikea rodun suurlähettiläs! Ja niin komea, rakenteeltaan kuin väriltäänkin, vaikka olen aina pitänyt mustamaskisia goldeneita jotenkin tylsinä. Herra vei kyllä sydämeni ihan täydellisesti! Ja ne silmät, ja se pää! Voi, kyllä tämä tyttö kuulkaas huokaili. Pennutkin olivat toki ihania, villejä ja honteloita otuksia (ja voi sitä riemua, kun paikalla oli niin tuhottomasti omanlajisia riekkukavereita!), mutta kyllä se aikuinen ja (toivottavasti) viisastunut yksilö sykähdyttää eniten.

Kyllä tämä nyt uhkaavasti näyttää siltä, että sunnuntainen visiitti hälvensi ne viimeisetkin epäilyksen rippeet, ja afgaani tuntuu nyt vahvasti omalta - kaikesta siitä työstä ja vaivasta huolimatta. Aivan mielettömän hieno fiilis, koirakuume ihan huipussaan ja puolitoista vuotta odotusta vielä edessä. On tämä ihan kamalaa! (Äiti tosin onnistui hetkellisesti palauttamaan minut tässäkin asiassa maanpinnalle ainoilla kommenteillaan: "Ai, mitä sellanen maksaa? Et sit ainakaan tänne sitä tuo!" Ilonpilaaja.) No, vuosi on kuitenkin mennyt taas kuin siivillä, joten eiköhän tuo seuraavakin tuosta ole ohi ennen kuin huomaankaan.

Oli kyllä ihan mahtava päivä, suuren suuri kiitos siitä Sarille ja apinalauman omistajille, jotka toivottivat tällaisen wannabe-afganistin tervetulleeksi joukkoonsa!

Lomalle

Huomenna on edessä taas pitkä päivä, kotimatkalle siis. Laukku on pakattu (suurin piirtein) ja painava, mutta niinhän se aina. En osaa matkustaa kevyesti, vaan mukaan tulee ihan aina otettua myös sitä turhaa roinaa. Tällä kertaa tosin roudaan luettuja kirjoja ja katsottuja leffoja Suomeen, etteivät täällä seiso nurkassa keräämässä pölyä. Pölyttykööt siellä omassa hyllyssään huoneessani. Väsyttää ja ahdistaa, lähinnä tuon matkalaukun raahaaminen. Muutenhan matkustaminen on aivan mielettömän mukavaa, ja tsekattuani laukun läpi lähtöselvityksestä nautin ihan oikeasti joka sekunnista, mutta siihen saakka koko homma kusee pahemman kerran, pakkaussessiosta alkaen (vaikka sekin touhu alkaa olla jo sen verran rutinoitunutta, että homma oli tänä iltana hoidettu puolessa tunnissa).

Pääsiäislomalle siis, ei tule kyllä ollenkaan liian aikaisin tänä vuonna.

Sataa sataa ropisee...

Vähän on jo odottava fiilis, eikä oikein mitään jaksaisi saada aikaiseksi: torstaina kotiin. Enpä kyllä ole vielä tänä aikana kertaakaan ollut näin huojentunut loman alkamisesta ja paluusta Suomeen! On tämä elämä täällä ollut viime aikoina turhankin värikästä, enää en tulevaisuudessa valita tylsyyttä tai tekemisen puutetta: mieluummin elän hiljaiseloa kuin tällaisen ilkeilyn kohteena. No, se siitä. En ajatellut uhrata enää yhtään energiaa tuon tilanteen pohtimiseen, vaan annan koko homman tästä lähin olla ja kyseisen ihmisen elää omaa pientä elämäänsä kuten itse haluaa.

Täällä on ollut tänään ja viime yönä ihan oikea myrsky. Viime yönä minä, joka siis normaalisti nukkuisin vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä, heräsin useaan otteeseen a) yläkerrassa könyävän keskisuuren norsulauman mellastukseen ja b) talon rakenteissa ulvovaan myrskytuuleen ja ikkunaan vaakatasossa hakkaavaan kaatosateeseen. Tuon tuulen osalta sää alkaa jo vähitellen normalisoitua, mutta koko päivän on satanut ihan hulluna. Tänään olen siis pitänyt sadetta sisätiloissa (aamun lenkkiä lukuunottamatta) ja katsonut Monkin neljännen tuotantokauden. Hih, Mr. Monk on mun idoli. Mä jostain syystä samastun tuohon neuroottiseen etsivään, vaikka en mistään fobioista kärsikään. Tyksin kovasti. (Jopa tästä uudesta aisaparista, Sharona olikin musta aina vähän ärsyttävä.) Täytyykin huomenna katsastaa, josko löytyisi vitoskausi halvalla, kun olen joka tapauksessa suuntaamassa luennon jälkeen kaupunkiin hakemaan bussilippuja torstaiaamulle...

Lukurintamalla ei ole tapahtunut mitään uutta. Kaikki lukeminen edistyy hyvin hitaasti, ja lukuvuorossa oleva The Book With No Name on jopa yllättänyt huonoudellaan. Enhän minä takakannen perusteella mitään mestariteosta odottanutkaan, mutta hei come on! Merkillinen sillisalaatti. Kirjailija ei ole osannut päättää haluaako kirjoittaa westernin, dekkarin, jännärin, kauhuteoksen, yliluonnollisen teoksen taikuudesta, realistisen kuvauksen nyky-yhteiskunnasta, palkkamurhaaja-/ninja-romaanin vai vampyyri-/ihmissusitarinan, joten on sitten lopulta päätynyt sullomaan nämä kaikki teemat yhteen vajaan neljänsadan sivun tekeleeseen. Säälittävä yritys, jos minulta kysytään. Silmiä on pyöritelty ja haukotuksia peitelty nyt 256 sivua ja t-ö-k-k-i-i ja pahasti! Kyseessä on ehkä mahdollisesti huonoin pitkiin aikoihin lukemani teos. Että tällaistakin roskaa sitä pitää suoltaa markkinoille. Ja minun tietty lukea. Kun keskenkään ei voi jättää.

The Other Boleyn Girl

Kävin tänään lievittämässä psykosomaattista fyysistä pahoinvointiani leffassa. Vuorossa tällä kertaa Justin Chadwickin pukudraama Henrik VIII:n toisesta vaimosta, Anne Boleynista sekä tämän Mary-sisaresta, The Other Boleyn Girl. Elokuva oli kuin 'BBC:n The Tudors and then some' tiivistettynä kahteen tuntiin, mielestäni aika onnistuneesti. Philippa Gregoryn alkuperäisteostahan en ole lukenut (mutta ajattelin hankkia sen matkalukemiseksi ensi keskiviikoksi), eli en voi verrata kuinka kirja on kääntynyt elokuvaksi, mutta näin aihetta suuremmin tuntematta tykkäsin.

Juonittelua ja kieroilua, sisaruskateutta ja petoksia. Niistähän elokuvan juoni periaatteessa koostui. Elokuva käsitti siis ajan Anne Boleynin ensiesittelystä Henrikille aina Annen mestaukseen. Vaikka tarina oli sinänsä aika tuttu jo tuon The Tudorsinkin pohjalta, oli elokuvaan saatu aika hyvin mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia. Sitähän en osaa sanoa, että kuinka paljon noista tapahtumista piti paikkansa ja mitkä olivat sitä puhdasta dramatisointia, mutta aikamoisen kuvan se silti antoi Henrik VIII:n hovista. Sitä paitsi, koen edelleen kovin kiehtovaksi ajatuksen, että jos Anne Boleyn ei aikanaan olisi saanut Henrikin päätä pyörälle kiusoittelullaan, saattaisi Englanti olla edelleenkin katolinen valtio.

Pidän sekä Scarlett Johansonista että Natalie Portmanista, joten pääosien puolesta elokuva osui ihan nappiin. Aluksi ajattelin, että osat olisivat ehkä saaneet olla toisin päin - Portman kilttinä ja vaaleana Maryna ja Johanson tummana ja tulisena Annena -, mutta elokuvan edetessä näyttelijät tuntuivat kasvavan rooleihinsa ja olivat kumpainenkin varsin sopiva osaansa. Tykkäsin myös Eric Banasta Henrik VIII:na, huomattavasti enemmän kuin Jonathan Rhys Myersista The Tudorsissa. Myers on mielestäni äärettömän kieron näköinen mies, enkä millään saa itseäni pitämään hänestä; Banassa sen sijaan on jotain kovin empaattista ja inhimillistä. Ja Banalla oli parta. Mielikuvieni Henrik VIII:lla on aina parta (Myershan oli täysin siloposkinen). Myös elokuvan sivuosat oli roolitettu onnistuneesti, varsinkin Boleynin perheen päätä, Sir Thomas Boleynia näytellyt Mark Rylance jäi mieleen huolestuneine kasvoineen.

Pukudraamat ovat aina ihanaa katsottavaa jo asujen ja miljöönsä puolesta, eikä The Other Boleyn Girl ollut tässä suhteessa poikkeus. Värikkäitä korsetteja ja leveitä hameita, näyttäviä koruja ja puhvihihoja. Karkkia silmille jo ihan itsessään.

Eihän tuo nyt mitenkään maailmaa mullistanut tai laittanut sen suuremmin ajattelemaan, mutta draamana se toimi ihan mainiosti. Ja teki tehtävänsä, eli käänsi ajatukseni ainakin hetkittäin jonnekin muualle tästä tällä hetkellä astetta hämmentävämmästä elämästäni.

Kiusaajista ja kiusatuista

Mä olen tällä hetkellä niin raivoissani, että kädet tärisee ja sydän hakkaa kahtasataa. Mä en muista olisinko koskaan ennen elämässäni ollut näin vihainen, että koko keho tärisee, kurkkua kuivaa ja suorastaan oksettaa. Ei varmaankaan ole hyvä idea kirjoittaa yhtään mitään tällaisessa mielentilassa, mutta johonkin tämä on pakko purkaa. Meni nimittäin yöunet sen siliän tien.

Onko minun otsassani joku näkyvä leima, mistä ihmiskunnan saasta näkee, että tuota on hyvä kiusata? Sillä minua on kiusattu, koko ala-aste. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin aloin pikku hiljaa hengittää taas vapaammin. Kehoni ei enää jännity teinijoukon ohi kävellessäni tai kaupungilla kulkiessani, enkä kyllä anna sen enää koskaan jännittyäkään, jos se minusta vain on kiinni. Tänä iltana sain kuitenkin taas kouriintuvan muistutuksen siitä, että ihmisluonto on samanlainen kulttuurista riippumatta ja kusipäät kusipäitä.

Minusta on puhuttu selkäni takana aivan huimia juttuja. Itse nuo jutut eivät minua loukkaa, nahkani on vahvistunut, eivätkä sanat enää kosketa minua - mutta se loukkaa, että tuollaista ylipäätään tehdään. Juorutaan ja puukotetaan selkään ihmistä, jota ei edes tunneta ja jonka olemassa olo ei millään tavalla heidän elämäänsä haittaa. Maksan laskut ajallani, koitan elellä mahdollisimman hissukseen etten olisi kenenkään tiellä ja hoidan hommani. Ja silti, silti siihen jää tilaa spekuloinnille ja ilkeille puheille. Kaikkein naurettavinta tässä on, että kyseessä ovat aikuiset ihmiset ja yliopistopiirit, eivät esiteinit ja ala-aste. Miten on mahdollista, että tuosta ilkeilyvaiheesta ei kasveta yli?

Minulle nuo tuollaiset ns. hiljaiset kiusaajat ovat sitä yhteiskunnan pahinta pohjasakkaa, jonka ihmisarvo on suunnilleen sama kuin torakalla. Minulle on aivan sama mitä sellaiset ajattelevat, ihan kuten minulle on aivan sama mitä torakka ajattelee.

No, viikko vielä tätä ja sitten kotiin. Ja loman jälkeen pari kuukautta plus muutto kesällä, ja se on sitten so long ass hole. Ei tartte huudella perään.

Agoraphobia

Iih! Maaliman mahtavin isoveikka hommasi minulle liput Incubuksen keikalle! Tämän kunniaksi pannaria.

Tabula rasa

Muuttaessani Englantiin kuvittelin elämäni olevan siitä lähtien yhtä seikkailua. Uudessa maassa ja uusissa maisemissa minusta, hiljaisesta ja vähän ujosta seinäkukkasesta kuoriutuisi puhelias ja menevä seurapiirien kuningatar; elämä olisi yhtä aikaa jännittävää ja huoletonta. Viimein löytäisin sen kaipaamani kipinän, sen innon ja riemun. Kuka ties, ehkä en enää palaisi Suomeen.

Vuosi ja puolikas myöhemmin, olen edelleen se sama hiljainen ja ujo seinäruusu, joka ei edelleenkään viihdy juhlissa tai klubeissa. Miksipä minä tästä olisin muuttunut? Sain tilaisuuden 'aloittaa alusta', puhtaalta pöydältä - enkä muuttanut mitään. Elämäni ei ole tylsää mutta ei myöskään jännittävää, eikä varsinkaan huoletonta. Pidän opiskelusta, vaikka se välillä vähän tökkisikin, mutta muuten elämäni on aika kuollutta. Sen ääneen toteaminen ei tee siitä enää yhtään sen todellisempaa kuin se jo on, eikä sillä ole toisaalta enää edes merkitystäkään: käyn elokuvissa ja luen kirjoja; käyn museoissa ja näyteikkunaostoksilla. Monesti se tuntuu riittävän minulle ihan mainiosti.

Katson ulos ikkunasta kuin paikalleen jähmettyneisiin pilviin. Jos naapurin pensas ei huojuisi tuulessa eikä herätyskelloni ikkunalla tikittäisi voisi melkein kuvitella, että aika on todellakin pysähtynyt.

Totally Random

Olen ihan hirmuisen väsynyt koko ajan. Tuntuu, ettei vaan aamulla jaksa nousta ylös ihmisten aikaan, vaan tekee mieli nukkua puolille päivin. Huomenna täytyy raahautua yliopistolle yhdeksäksi, eli pakkoherääminen on edessä. Täytyy saada tämä unirytmi normaaliksi ja kohdalleen, eihän tällaisesta tule yhtään mitään. Että vaan nukutaan.

Aiheesta kolmanteen, Amiloni on kosahtamassa. Eilen se pimeni kolmesti ihan kesken kaiken, saas nähdä miten tänään käy. Kone ei siis sammu (kaikki virtavalot palavat normaalisti ja tuuletinkin pyörii), vaan pelkästään ruutu pimenee. Siinä ei sitten auta kontrolaltdeletet eikä escit, vaan koko rakkine pitää sammuttaa ja käynnistää uudestaan. Mainitsin tästä eilen Isille, joka oli tänään soitellut Fujitsun tukikeskukseen, mistä oltiin vaan sanottu, että kovalevy on vissiin kosahtamassa. Bra. Tämähän tästä puuttuikin, että puoli vuotta vanha kone simahtaa käsiin. (No, ei siinä mitään, eipä tämä muutenkaan edes käynnisty, ellei virtajohto ole kiinni verkkovirrassa. Konehan käytettiin huollossa jo viikon jälkeen ostamisesta, ja silloin tähän tilattiin uusi akku. Virtapiikeistä puhuivat. No, ei auttanut uusi akku; ei käynnisty kone edelleenkään pelkän akun varassa. Tällä ei sinänsä ole ollut mitään käytännön merkitystä, koska mulla tämä kone on koko ajan verkkovirrassa muutenkin, mutta silti.) Antoivat jonkun tukikeskuksen numeron täällä Bristolissa, mutta koitan nyt selvitä kuitenkin Suomeen asti tämän kanssa. Pari viikkoahan tässä enää on muutenkin. Raivostuttaa vaan, kun teknologia pettää.

Niin, ja mun all time favourite -bändi, Incubus, on tulossa kesäkuussa keikalle Helsinkiin. En ihan totta ole mikään konsertti-ihminen (kerran olen nähnyt Zen Cafén livenä ja kerran Backstreet Boysin. Oli kuulkaa kova sana silloin kymmenen vuotta sitten!), mutta tämä on nähtävä! Ilmoitin jo Veikalle, että on hänen isoveljellinen velvollisuutensa hoitaa rakkaimmista rakkaimmalle pikkusiskolleen liput tuonne, ja vaikka se hölmö vähän naureskelikin ("hah, rappiopoppia!"), niin lupasi kuitenkin katsoa mitä voi tehdä asian eteen. On se vaan niin kaikista parhain isoveikka.

Koiruuksia

Olen taas viime aikoina koirakuumeillut oikein urakalla. Palloilen edelleen päättämättömänä afgaanin ja borzoin välillä, enkä voi vieläkään ihan satavarmasti sanoa, kumman puoleen kallistun. Se on joka tapauksessa ihan saletti, että 10-ryhmästä se koiruus tulee (vaikka Veikka mulle sanoikin kesällä, että "eihän sitä voi ottaa edes syliin! Kyllä musta sellanen kainaloonmentävä olis parempi."). Järki puhuu borzoin puolesta, mutta mielikuvissani näen aina afgaanin. Saa nyt nähdä, kumpi lopulta voittaa - järki vai tunteet.

Tänään kuitenkin rohkaistuin ja otin yhteyttä kotipaikkakunnallani asuvaan afgaanikasvattajaan: jännitti aivan mielettömästi! Viime vuonna mailasin muutamallekin cockerikasvattajalle, joista muistaakseni yksi vaivautui vastaamaan - mitä jos tästäkään ei kuuluisi mitään? Kyseinen kasvattaja kuitenkin vastasi viestiini vain parin tunnin minimaalisella viivellä ja kutsui minut pääsiäislomalla kylään; tutustumaan. Olen ihan innosta pinkeänä! Juu, ei ole vielä ajankohtaista ainakaan vuoteen, ehkä kahteenkaan, ja tiedän, että vierailu tekee siitä odotuksesta kymmenkertaisesti kamalamman, mutta silti. Tuntuu aivan mielettömän hyvältä, että tätä kasvattajaa tuntuu ihan oikeasti kiinnostavan potentiaaliset pennunostajat, vaikka vähän ajoissa ollaankin liikenteessä.

Jännittää ihan siasti! Ja tekisi mieli laittaa tähän joku hymiökin, mutta en laita. Joku roti sentään.

Auringonpaistetta ja kuunpimennyksiä

Niin, tänä yönä on kuunpimennys. Huomenna on vapaapäivä, joten ajattelin koittaa, josko jaksaisin valvoa ja katsella, mutta saattaa olla, että uni maittaa sittenkin paremmin. Sitä paitsi, siellä taitaa olla taivas pilvessäkin. Saa nyt katsoa. Ehkä laitan kellon soimaan kolmelta ja nukun siihen asti. Valvominen oli kuitenkin suunnitelmissa, kun pesiydyin sängyn nurkkaan peittojen alle kulhollinen Pezejä sylissäni ja DVD tietokoneessa.

Little Miss Sunshine on ehkäpä hauskin näkemäni elokuva ja kuuluu ehdottamasti suosikkeihini. Leffa on kestänyt monta katselukertaa, eikä ole ainakaan kärsinyt niistä. Tässä on jotain eriskummallista, jotain, mikä nostattaa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. Pidän aivan suunnattomasti elokuvan tunnelmasta: elokuva jättää jälkeensä yhtä aikaa melankolisen ja täydellisen riemastuneen olon. Kaikkine kummallisine juonenkäänteineen leffa on kuitenkin jotenkin niin aito; niin elämänmakuinen! Tyksin kovasti. Tämän elokuvan pariin palaan mielelläni kerta toisensa jälkeen.

Kun näin Little Miss Sunshinen ensimmäisen kerran aavistin välittömästi, että tämä elokuva tulee olemaan yksi suosikeistani. Näin nopeasti pähkäiltynä mieleeni nousee vain kolme muuta elokuvaa, joiden kohdalla on käynyt samoin; joiden tiesin välittömästi nousevan suosikeikseni: Fight Club, Lost in Translation, Quills sekä Pianisti. Hyviä elokuvia olen nähnyt kymmenittäin, mutta juuri nämä elokuvat ovat tehneet minuun suunnattoman vaikutuksen juuri tunnelmallaan ja ehkä ennen kaikkea juuri sillä fiiliksellä, minkä ne jättivät lopputekstienkin jo loputtua. Minulle nämä ovat olleet elämyksiä suurella E:llä.

Peruslauantai

Jälleen viikonloppu. Rästissä siivoilua, roskienvientiä, koulujuttuja ja tiskejä. Jotenkin aikaa tuntuu koko ajan olevan ihan liikaa tai ihan liian vähän, katsantokannasta riippuen, eikä kumpikaan ole koskaan hyvä. Useammin kuin kerran olen yllättänyt itseni jälleen pohtimasta ihan tosissani, että mitäs jos sittenkin ottaisin tänne koiran jo ensi syksyksi, täytyyhän täällä nyt muitakin koirallisia opiskelijoita olla! Tällaisilta haaveilta tosin kannattaa varmaan katkaista siiven heti alkuunsa ja keskittyä suosiolla johonkin ihan muuhun.

Olen tällä viikolla istunut harvinaisen paljon sisätiloissa. Ulkona on ollut aika kylmä, eikä ole oikein tehnyt mieli lähteä tarpomaan sankkaan sumuun, mutta tänään haahuilin aamusella ulkona joululahjakamerani kanssa. Ihan peruspokkarihan tuo on, mutta en silti ole oikein saanut otetta siihen. Suuntasin siis läheiselle nurmiaukealle katselemaan ulkoilevia koirakkoja ja vääntelemään kameran namiskoja. Tuskin sain yhtäkään teknisesti onnistunutta kuvaa otetuksi, mutta eipä se ollut tarkoituskaan. Säätöjä lähdin opettelemaan, ja tulipa nyt ainakin kamera tutummaksi. Kamera aiheutti tosiaan ihmetystä heti alkumetreillä, kun koitin kuvata vuoden ja neljän kuukauden ikäistä siskontyttöä kameraan valmiiksi ohjelmoiduilla "lapset ja eläimet" -säädöillä: kuva meni epäselväksi pienestäkin liikkeestä. Mikä älli siinä on? Kysyn vaan. Lapset ja eläimethän pysyvät tunnetusti hievahtamatta ja nätisti paikallaan kuvattaessa... Tänään opiskelin sitten tuotakin, miten liikkuvan kohteen saa pysymään tarkkana, ja ihan hyvin se lopulta onnistui manuaalisäädöillä.

Ehdoton suosikkikuvani tältä aamulta. Ei missään nimessä millään mittapuulla onnistunut kuva (horisontti vinossa, kohde kuvassa vain puolittain ja kaiken lisäksi vasen takajalka vähän kummassa asennossa - näin alkajaisiksi), mutta silti jotenkin kovin veikeä. Puiston poikki kirmaava nuori rhodesian ridgeback uros.

Keskellä viikkoa

Tänään on tallustettu mudassa, hypitty kuralätäköissä, naurettu, laulettu (ei tosin ääneen, mutta noin niin kuin sisäisesti tavailtu sanoja), nautittu harvinaisen kauniista keskiviikkopäivästä, virnistelty, huokailtu ja ihasteltu, hepuloitu... Aika hyvä päivä siis noin kaiken kaikkiaan.

Niin, kävelin tänään yliopistolle. Tunnin täältä kämpiltä sinne tallustelee, mutta reitti on aivan mielettömän mukava, ja tykkään kyllä kävellä - varsinkin tällaisella säällä kuin tänään: aurinko paistoi siniseltä taivaalta muutamien pilvenhattaroiden lipuessa laiskasti yläilmoissa. Mikäs siinä on kävellessä ja ihastellessa maisemia. Kyseisestä reitistä puolet kulkee siis nurmikentän/-aukean poikki, ja varsinkin näin lämpimällä ilmalla ja sateen jälkeen kenttä on paikka paikoin aika mutainen. Tajusinpa kuitenkin ottaa kumpparit kassiin, eli vaihdoin jalkaani asianmukaiset jalkineet siirtyessäni asfalttiviidakosta mutavelliin. Ja olipa muuten mukava tarpoa mudan läpi ja hyppiä kuralätäköissä, kun ei tarvinnut huolehtia kengistä! Olisihan sieltä kikkailemalla kuivin jaloinkin selvinnyt, mutta mitä hullua, kun kerran sai mudassakin tallustaa ihan huoleti. Hyvin mielin siis heti aamusta.

Niin, ja illalla löysin YLE Areenasta Karjalan kunnaiden neljä viimeisintä jaksoa. Miten ihmeessä tuokin on mennyt minulta ihan ohi? Olisivat nimittäin näkyneet täälläkin! Minä olen aina tällainen myöhäisherännäinen näissä asioissa, pah. Mutta onpa siinä muuten sarja. Hyvää kotimaista olenkin odotellut vuosikausia, ja nyt sen löysin. Ihan varmasti kaikki eivät tykkää, mutta minuun iskee tuollainen elämänmakuinen rentoilu. (Ilmeisesti keski-ikäistyn jo näin kaksikymppisenä...) Tuo on juuri sellainen sarja, jota oltaisiin kotona katsottu kaksin Äitin kanssa.

Nyt pitäisi vielä päättää, jaksanko huomenna raahautua luennolle vai menenkö perjantaina. Kaipa sitä voisi huomenissa taas tallustella yliopistolle, niin saisi viettää pitkän viikonlopun. Niskahierontaa kaipaisin, hymyily sattuu niskaan. (Niinpä.)

Niin, ja tätä yhtä urpoa olen myös tänään kaivannut:

"Miks mulle ei koskaan kerrota mitään?"

Ahdistaa ihan asteen verran. Meg höpisi eilen jotain kolmannen vuoden dissertationista (tällainen pidempimuotoinen tutkielmaessee) ja mainitsi noin 'ohimennen', että "niin, se aihe-ehdotuksen palautushan on sitten ensi perjantaina". Pikainen hätääntynyt mietintäsessio ei tuottanut tulosta: en muista koskaan nähneeni minkäänlaista ilmoitusta aiheesta. Itse asiassa Megkin oli kuullut tästä kaveriltaan, joka taas väittää kivenkovaan, että aiheesta on kokonainen kansio yliopiston info-sivulla (itse en sitä kolmannellakaan selauskerralla onnistunut löytämään). Ensin tuli se paniikki - "voi helvetti!" -, jota seurasi kiukustuminen - "saatana kun mikään tieto ei kulje tässä helvetin laitoksessa!" -, jonka kautta päädyin rauhalliseen hälläväliä-tilaan - "aivan sama, huudelkoot sitten perään, jos on jotain kysyttävää".

Kai sitä täytyy käydä kyselemässä, tästä muuten mitään tule.

Kotiväki pisti tänään 'yllätyspaketin' postiin, saas nähdä ehtiikö perille perjantaiksi.

Teetä ja villasukkia

Viime yönä meni taas myöhään, jäin neulomaan villasukkia. Tykkään kovasti neulomisesta, se on loppujen lopuksi aika rentouttavaa touhua. Aivan toista, kuin peruskoulun käsityötunneilla pakon alla neulominen. Vähän pelkäsin, että nukkuisin tänään puoleen päivään, mutta ikkunasta sisään paistanut aamuaurinko herätti jo tuossa puoli yhdeksän maissa - hyvä niin.

Nyt on sänky täynnä kyniä, kirjoja ja papereita, pitäisi vielä valmistella EU Law'n huominen seminaarityö. EU on jostain syystä se alue, jonka koen tällä hetkellä haastavimmaksi ja monimutkaisimmaksi: jotenkin tuntuu, että luennoitsijat ovat tehneet siitä vaikeampaa kuin se oikeasti onkaan (englantilaiset kun eivät ole kauhean innostuneista tuosta EU:sta, ja monesti eivät ymmärrä EU:n toimintatapoja vain koska eivät halua ymmärtää - välillä erittäin ärsyttävää). Lisäksi pääsääntöisesti luennot hoitanut luennoitsija on suht kuivakas tyyppi, josta on seminaareissaan paljastunut jopa asteen verran mulkun vikaa. Tämä siis henkilökohtainen mielipiteeni. Ärsyttää, sillä itse koen luennoitsijoiden vaikuttavan suunnattomasti koko kurssin mielekkyyteen.

Sunnuntai. Viikko Saarella on tuntunut kuukaudelta (ei välttämättä mitenkään huonolla tavalla), saattaapi johtua tuosta säästä. Täällä on jo ihan kevät: lämpötila kymmenessä asteessa, aurinko paistaa ja vihreitä versoja alkaa jo työntyä maasta. Tätä menoa täällä on jo ihan kesä pääsiäiseen mennessä.

Pannaria tekisi mieli, ehkäpä kaivan aineet kaapista ja leivon iltasella.

Sweeney Todd: the Demon Barber of Fleet Street

Tim Burtonin uusin, eli Sweeney Todd: the Demon Barber of Fleet Street, on nyt sitten viimeinkin nähty. Pari päivää tässä meni ns. palautumiseen. Ajatukset ovat vieläkin hieman epäjärjestyksessä, mutta yritetään nyt raapustaa edes jotain.

Ensinnäkin, minä pidän aivan suunnattomasti Tim Burtonin tyylistä. Musta huumori ja harmaat värisävyt tai toisaalta karamellinsävyinen värimaailma iskevät todellakin. Odotukset olivat siis kyseisen pätkän kohdalla erittäin korkealla jo pelkästään tämän vuoksi.

Toisekseen, rakastan musikaaleja. Ihan ehdottomasti. Musikaalit voivat olla hyviä tai huonoja kuten kaikki muutkin elokuvat, mutta niissä on ainakin yleensä niin kovin tarttuvat musiikit ja laulut, että pää on pyörällä vielä päiväkausia katsomisen jälkeenkin. Lisäksi musikaalista tekee mielestäni täysin vastustamattoman se, että näyttelijät hoitavat omat laulamisensa, vaikka eivät mitään ammattilaulajia olisikaan. Vähän säröiset äänet tuovat särmää.

Kolmanneksi, näyttelijät. Johnny Deppistä on varmaan ihan turha sanoa enää yhtään mitään, ihana mikä ihana, mutta myös elokuvan muu roolitus sai kylmät väreet juoksemaan selässäni - siis ehdottoman hyvällä tavalla. Ohjaajan vaimo, Helena Bonham Carter, on kuin nukke. Jossain määrin hieman pelottava nukke, mutta nukke yhtä kaikki. Pidän hänestä suunnattomasti! Hän oikein huokuu sellaista luovaa hulluutta ja pilkettä. Alan Rickman taas on aina mainio, kiehtova näyttelijä. Sasha Baron Cohenista minulla tosin oli pienen pienet epäilykset, mutta luotan Tim Burtonin arvostelukykyyn.

On varmaankin täysin turha sanoa, että astelin elokuvateatteriin suurin odotuksin ja jännittyneenä. Pari tuntia myöhemmin lähdin samaisesta salista leveä hymy huulillani ja lähes vastustamattoman tanssihuuman vallassa.

Sweeney Toddhan on brittiläinen legenda 1800-luvun puolesta välistä, jonka mukaan Todd oli parturi, joka lahtasi asiakkaitaan sellaisella taitettavalla partaveitsellä, ja hänen rakastajattarensa/ystävänsä/rikoskumppaninsa (versiosta riippuen) sitten hoiti ruumiiden hävityksen leipomalla näistä epäonnisista tällaisia lihaisia piirakoita, joita myytiin hyvällä menestyksellä asiakkaille. Tähän perustuu myös elokuvaversio, noin lyhykäisyydessään.

Elokuva näytti, tuoksui ja maistui Tim Burtonilta (varsinkin By the Sea -kohtaus, joka oli suorastaan herkullinen). Miljöö oli rakennettu taidokkaasti, kaikkine kammottavine ja kiinnostavine yksityiskohtineen. Musiikit olivat luonnollisesti lumoavat, ja näyttelijät hoitivat osuutensa varsin komeasti (paitsi päänäyttelijät, myös sivuosiin valitut näyttelijät onnistuivat säväyttämään). Juoni oli juuri sopivan kiero ja traaginen, vaikkei ehkä ollutkaan loppujen lopuksi mitenkään kovin yllätyksellinen. Kosto on kuitenkin mielestäni sellainen aihe, joka innoittaa kiehtovia tarinoita, ja ajatus ihmisiä lahtaavasta parturista (ja nyt puhutaan nimenomaan siitä vanhanajan parturista, kun palveluun kuului hiusten leikkuun lisäksi parran ajo ja siistiminen) on aika karmiva. Puhumattakaan siitä, että samaan aikaan katkotaan kauloja ja lauletaan. Omalla kohdallani tuo oli kyllä aivan ainutlaatuinen ilmiö.

Minä siis rakastuin. Aivan ehdottomasti. En ole nähnyt alkuperäistä musikaalia, enkä mitään muutakaan versiota Sweeney Toddista, eli en voi verrata Burtonin versiota mihinkään, mutta tällaisenaan rakastin. Olihan se välistä hieman graafinen ja makaaberikin, mutta niin kiehtova! Virnistelin haltioituneena aivan koko elokuvan ajan, ja vielä kauan sen päättymisen jälkeenkin (ja jalat veivät minut puoliväkisin levykauppaan ostamaan levyn soundtrackin). Oli monasti ihan sellainen olo, kuin olisi ollut ihan oikeassa teatterissa elokuvateatterin asemasta. Suosittelen kyllä, sikäli mikäli vatsa kestää veren lentämistä (jota muuten burtonmaiseen tyyliin sitten myös lentää).

Fantasiaa ja älytöntä älämölöä

Alkuvuosi hurahtikin lukiessa. Erehdyin kirjastoon, ja ihan huomaamattani kannoinkin jo kotiin repullisen kirjoja yhtään tajuamatta, että sitä lukuaikaa ei ollut kuin vajaat pari viikkoa. No, kunniallahan siitä selvittiin, Aamiainen Tiffanylla tosin jäi odottamaan pääsiäislomaa. Ajattelin nyt viimein tutustuttaa itseni Terry Pratchettin ihmeelliseen maailmaan - muutama vuosi sitten luettu Viikatemies oli täysin unohtunut.

Niin. Vähän harmissani huomasin, etten oikein innostunut. Kirjoissa ei sinänsä ollut yhtään mitään vikaa: lukeminen ei käynyt missään vaiheessa työlääksi, ja valehtelisin jos väittäisin, etten muka olisi lukenut hymyssä suin. Mutta silti. En oikein löytänyt niistä mitään mahdottoman ihmeellistäkään. Ehkä odotukseni vain olivat niin kovin korkealla, tai jotain. Kuolemasta tosin pidin ihan suunnattomasti. Hahmona aivan mielettömän vekkuli! Ehkä sittenkin palaan vielä Pratchettin pariin pääsiäisloman aikana, jos vaikka...

Nyt on lukuvuorossa (viimeinkin) Umberto Econ Ruusun Nimi (englanniksi tällä kertaa). Saas kattoo, mitä plikka tykkää.

Tänään olen kuitenkin viihdyttänyt itseäni nostalgisoimalla Kummelien parissa. Pönttöhuumori iskee edelleen - ja lujaa! Oman osansa tuo tietysti sekin, että Kummelit kuuluivat ihan oleellisena osana lapsuuteeni: isoveikka hurahti heti siinä 'ensimmäisessä aallossa', eikä äiti aikoinaan nähnyt aiheelliseksi häätää minua pois tv:n edestä (vaikka eiväthän Kummelit nyt ihan välttämättä ole aivan ekaluokkalaisille suunnattu...), joten mitä sitä muutakaan voi odottaa (varsinkin isoveljen) vaikutuksille alttiilta pikkusiskolta. Vaikka enhän minä toki ollut luokkani ainoa, en tietenkään: ekaluokkalaisina tampattiin lumet bussipysäkeiltä, tapeltiin koulussa siitä, voitiinko me B-luokkalaiset kuulua parhaaseen A-ryhmään (totta kai voitiin! Pöh), laulettiin Possua ja Kärpästä ja huudeltiin "kyllä lähtee!" ihan vain opettajien kiusaksi. Ja muutama vuosi myöhemmin iski Kultakuume (joka muuten on edelleenkin aivan loistava elokuva, ovat muut siitä mitä mieltä tahansa). Hymyilyttää jotenkin niin kauhiasti, ihan pelkkä vanhojen muistelu. Se oli kummaa aikaa, ihan kaiken kaikkiaan.

Ja Heikki Hela oli muuten yksi ensimmäisistä ihastuksistani, oi kyllä vain. Naurunsa on edelleenkin niin kovin tarttuva. Ja jo Unettoman yön alkutahdit vetävät yhä suun virneeseen.

Valitettavasti Kummelien huumori on jotenkin niin perin juurin älytöntä ja suomalaista ja täysin mahdotonta kääntää vieraalle kielelle, etten ole näyttänyt näille briteille, millaista sketsihuumori on parhaimmillaan. Voisihan sitä toki vielä joskus, onhan niillä se yksikin englanniksi tehty puolituntinen. Saatan tosin olla huoneessa ainoa, joka nauraa vedet silmissään. (Mutta toisaalta, mitä sitten. Siinäpähän nauran.)

Edelleen tuosta lähtemisestä. Miten se aina onkin niin perinjuurin vaikeaa? Itse matkustaminen tai Englantiin palaaminen eivät ahdista, vaan tuntuvat loppujen lopuksi ihan hyviltä, mutta se lähteminen. Pakkaaminen ja oven perässään sulkeminen, ne tekevät joka kerta kipeää. Eikä se vaan helpota, vaikka senkin olen jo muutamaan otteeseen läpikäynyt.

Kämpille kotiuduin tuossa tunti sitten, ja nyt väsyttää aivan kamalasti. Päätäkin särkee. Ajatukset hyppivät jokseenkin epäloogisesti (jos ne nyt ensinnäkään mihinkään hyppivät). Puran laukut ja vaihdan lakanat sänkyyn, sitten heittäydyn unille.

Ahaa-elämys

Lähteminen. Se on aina jotenkin kovin vaikeaa. Vaikka olen tällä kertaa lähdössä ihan hyvin mielin takaisin Englantiin, on olo silti niin kovin haikea. Eihän meillä ole luentojakaan kuin kahdeksan viikkoa ennen pääsiäislomaa, mutta silti. Kotona on vain niin kovin mukava olla. Koirakin näyttää ymmärtävän, että taas sitä ollaan lähdössä: käy vähän väliä tönimässä jalkaan ja nuolemassa kättä. Matkalaukkujen pakkaaminen hermostuttaa sitä.

Viime vuoden aikana tajusin hiljalleen jotain. Jotain, mitä en ennen ymmärtänyt tai uskonut mahdolliseksi: minä kuulun Suomeen. Minun kotini on täällä, minun kulttuurini. Sen ymmärtäminen vaati vuoden ulkomailla, yksin omillani, mutta nyt oloni on aivan sanoinkuvaamattoman helpottunut. Aivan kuin viimeinkin olisin löytänyt paikkani maailmassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Tämän ymmärtäminen on myös selkeyttänyt tulevaisuudensuunnitelmiani ihan kiitettävästi: ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on ihan oikeasti jokin suunta, mihin edetä; ihan oikea tavoite ja suunnitelmia, jotka ulottuvat pidemmälle kuin ensi viikkoon. Tuntuu hyvältä. Enää en vain sellu maailman mukana ja katso, mihin elämä minua heittelee.

Tänään lähteminen tuntuu myös hyvältä, sillä on tarkoitus.

Hivenen haikeaa (ja vaikeaa) se on siltikin.

Viikonloppuja

Hetken hengähdys ennen illan rientoja. M muuttaa muutamaksi kuukaudeksi keskikaupungille, eli sinne pitäisi illalla suunnata viettämään jonkinsorttisia tupareita. M lupasi opettaa minua virkkaamaan. Naureskeltiinkin jo, että meillähän on siellä tavallinenkin Martta-piiri pystyssä kunhan vauhtiin päästään! Varsinaisetkin tuparit.

Veikka tulee huomenna synttärimatkalta Riikasta, taitavat tulla tätä kautta kun Pirkkalaan kerta laskeutuvat. Täytyy tähdätä siksi kotiin, jos vaikka törmättäisiin.

Taidankin vielä suunnata koiran kanssa ulos, siellä näkyisi olevan sellainen juuri sopivan rapsakka keli. Ihanaa kun on viimeinkin tuota lunta ja pikku pakkanenkin, voittaa pimeän ja sateen helposti. Juuri tällaisista talvipäivistä minä pidän.