"That's a bingo!"

Käytiin tänään leffassa Veikan kanssa, Tarantinon uusin oli luonnollisesti vuorossa - molemmat kun tykätään miehen rainoista ihan hulluina - eikä kyllä jättänyt kylmäksi tämäkään! Leffa oli alkuteksteistä lähtien ihan taattua tuttua tarantinoa ja vetäisi kyllä mukaansa aivan täysin, ja lähes mielipuolinen hymy vain leveni loppua kohden. Enpä ole pitkään aikaan poistunut leffasalista niin punaposkisena ja hymyssä suin, kuin tänä iltana!

Inglourious Basterds on siis ehdottoman suositeltava leffa, sikäli mikäli Tarantinosta tykkää (muutenhan se juoni vissiin yksinkertaisesti hukkuu sinne väkivallalla mässäilyyn). Leffasta kyllä huomaa aivan välittömästi, että Quentinille on annettu aika vapaat kädet mellastaa juuri niin kuin on huvittanut, ja mies on aivan varmasti hykerrellyt tyytyväisenä kertaan jos toiseenkin valmista tekelettään ihaillessa - sen verran ylenpalttisesta ja fiilistelevästä leffasta on kyse. Leffan huumori on siinä mielessä kummaa, että Inglourious Basterds käy loppua kohden vain hauskemmaksi ja hauskemmaksi, vaikka väkeä kaatuu kuin heinää. Välillä on vähän sellainen olokin, että voiko tälle edes nauraa, mutta jossain vaiheessa päätin kuitenkin hylätä moiset ajatukset, ja yksinkertaisesti nauroin kun niin kovasti kerran nauratti. Historiaakin on muokattu tarantinon elokuvauniversumiin sopivaksi, eli kyseessä on siis ei-niin-perinteinen natsileffa with a twist, mikä sekin riemastutti.

Niin, ja Christoph Waltzin Hans Landa on ehkä mahdollisesti yksi vuosituhannen riemastuttavimpia hahmoja! Aivan kertakaikkisen mahtavasti käsikirjoitettu ja näytelty tyyppi.

Tarantinoa syytetään usein siitä, että hän tekee ainoastaan sellaisia elokuvia kuin haluaisi itse nähdä, ja että hänen kykynsä luoda uutta ovat olemattomat. Ensimmäistä pitäisin kuitenkin lähinnä ihan hyvänä asiana, sillä ainakin se takaa sen, että edes ohjaaja/käsikirjoittaja uskoo loppuun asti omaan tekeleeseensä. Se nimittäin näkyy valmiissa elokuvassakin, ihan aina. Ja jälkimmäiseen: why fix something that ain't broken?

Kompurointia, tavaranpaljoutta ja District 9

Onnistuin tänään telomaan jalkani Koiraa ulkoiluttaessani. Se pieni pirulainen jäi tapansa mukaan junnaamaan johonkin ojanpientareelle ja siinä kävellessä käännyin hoputtamaan toisen touhuja, astuin jonkinlaiseen kuoppaan ja muljautin oikean nilkkani - sekä niiasin vasemman polveni katuun. Oikea nilkka on nyt turvoksissa, vasen polvi kirvelevä ja verillä, ja sukkikset lensivät reikäpolvisena roskiin. Olin muuten unohtanut, kuinka inhalta nirhaantunut polvi tuntuukaan, edellisestä polvennirhauksesta on tainnut kulua kymmenisen vuotta. Tämä viikkohan alkoi taas mainiosti...

Kaiken muun hyvän lisäksi tämä "yksiöni" on tällä hetkellä aivan täynnä tavaraa. Saatiin tyhjennettyä kämppä Bristolissa, ja nyt ne viimeisetkin roinat ovat täällä - täytynee huomenna aktivoitua ja pakata näitä varastoon odottamaan aikaa, jolloin pääsen ihan lopullisesti muuttamaan sinne "omaan kotiin". Sitä odotellessa täytyy vähän säveltää tämän kaaoksen kanssa.

Ja aiheesta ihan kolmanteen... Tässä eräänä iltana laskeskelin, että olen tänä vuonna käynyt elokuvissa ainoastaan häpeälliset 15 kertaa. Näin hiljaista vuotta ei ole ollut... no, vuosiin! Päätin siis suunnata tänään kulttuurin pariin (hei, on ne elokuvatkin kulttuuria!), ja sain vapaapäivää viettäneen Isinkin kanssani katsomaan District 9:n, Neill Blomkampin uutukaisen. Science Fiction on aina ollut minulle mieleinen genre, mutta minä todella pidin tästä rainasta! Loppu meni ehkä vähän itsetarkoitukselliseksi mässäilyksi, mutta muuten dokumenttimaisesti kuvattu muukalaiskuvaus oli kyllä aikas nappiosuma. Sitä paitsi, on aina virkistävää, kun elokuvat eivät sijoitu Amerikan Yhdysvaltoihin (ja aina parempi, jos kyseinen valtio mainitaan vain kertaalleen sivulauseessa), vaan kerrankin miljöö sekä näyttelijät ovat uusia. Etelä-Afrikka ja Johannesburg saavat siis minulta kiitosta, samoin kuin pääosassa kärvistellyt Sharlto Copleykin. Leffa teki myös mainioita rinnastuksia ihmiskunnan lähihistoriaan, pisti välillä ihan hymyilyttämään - varsin kuivasti tosin, sillä kovin hauskoista asioistahan ei ole kyse. Mutta noin ajatusleikkinä raina oli siis aika mainio, suosittelen kovasti.

Bristol, baby

Hmph. Huomenna Bristoliin, mukavasti puolikuntoisena. Viikon suunnitelmat pisti uusiksi sellainen aivan megalomaaninen flunssa, tietenkin - olen aika hyvä ajoittamaan flunssia sellaisiin hetkiin, kun se ei ollenkaan olisi toivottavaa. Tai no, flunssa ja flunssa, "hengitystieinfektioksi" tuo meidän kotilääkäri tämän diagnosoi, eli kuumetta ei ole, mutta kurkussa on jumissa kärttyinen siili ja nenässä eritteen määrästä päätelleen jonkinlainen etana tahi muu limaa erittävä niljakas. Pää on siis tukossa ja ajatus ei juurikaan kulje. Huomenna olisi kuitenkin lähtö heti aamusella, toivottavasti tästä vielä yön aikana edes vähän tervehtyy matkustuskuntoon. (Ja veljenretku kuulosti melkein pettyneeltä, kun ilmoitin ettei tämä nyt mitään sikainfluenssaa kuitenkaan ole, olisi kuulemma ollut hauskaa saada sika perheeseen. Siihen totesin vain, että eikös meillä ole jo.)

Vaan ei väsytä, kuten ei koskaan ennen reissua. Enää en jännitä edes lomareissulle lähtöä, mutta jotenkin se aina vaikuttaa tuohon unensaantiin aika railakkaasti. Huomenna lähtö on tosin vasta vähän ennen viittä, eli saan aamulla nukkua hieman pidempään kuin normaalisti bristoliinlähtöaamuina. Eiköhän se tästä, kun saan kämpän tyhjäksi ja avaimet luovutettua ja karistettua Bristolin pölyt jaloistani. Ei sillä, tykkäsin kyllä asua siellä - tykkäsin kovasti, vaikkei se varmaan aina siltä tuntunut. Edelleen vaan hämmentää niin pirskatisti, että se kolme vuotta on nyt takana! Vastahan minä sinne lähdin; jännitti niin hirmuisesti, ettei koskaan ennen. Nyt tuntuu niin hullulta, ettei sinne enää tarvitse syksyllä palata. Kolme vuotta on loppujen lopuksi niin lyhyt aika.

Tänä iltana ajattelin vielä teineillä oikein urakalla ja katsoa 21 Jump Streetiä. Odotettavissa on kovasti virnuilua, huulten pureskelua ja vähän irvistelyäkin, sekä ihan hiven myötähäpeää. Ollapa taas viisitoistakesäinen!

Rahjustamista

Rooma oli kuuma ja kaunis, jäi mieleen kaihertamaan - täytynee sinne vielä joskus palata. Tällaiselle historiafriikille ja latinistille se oli siis käytännössä katsoen aivan taivaallinen reissu, vaikkakin hivenen lyhyt (tosin ei sillä tahdilla olisi yhtään pidempään jaksanutkaan). Göteborg taas oli sellainen varsin idyllisen oloinen ruotsalaiskaupunki, ei sekään hullummalta vaikuttanut. Ja I:tä on aina niin kertakaikkisen mahtava nähdä, tänä vuonna kun ei juurikaan olla oltu samassa kaupungissa samaan aikaan. Vaan nyt ollaan, kun hänkin palasi tänne sivistyksen pariin. Mahtihomma.

Ensi viikolla olisi taas aika reissata hetkeksi Bristoliin; tyhjentää ja siivota kämppä, luovuttaa avaimet, käydä pankissa lopettamassa vuokranmaksu ja raahata loput kamat Suomeen. Ahdistaa jo valmiiksi, mm. tänä aamuna heräsin painajaiseen, jossa koitin sulloa kaikenmaailman jättikokoisia pehmoleluja ja kirjoja ja vaatteita ja lautasia ja peittoja kahteen pieneen matkalaukkuun. Pehmoleluja tai vaatteita siellä ei onnekseni ole, mutta kirjoja ja astioita sitten niidenkin edestä... Saas nähdä, mistä kaikesta sitä joutuu luopumaan - fingers crossed, että mitään mieluista en joudu taakseni jättämään.

Huokaus.

Ja se ekologinen jalanjälkeni on tältä vuodelta aivan valtaisa. Jotain tarttis tehdä...

Metallia ja Metallicaa

Olinpas eilen Sonispheressä Porissa - ja oli muuten ihan kertakaikkisen mahtavaa! Olin ehkä ihan vähän yllättynytkin, sillä musiikki ei koskaan ole varsinaisesti ollut mikään henkireikä minulle, ja minun on aina jotenkin vaikea tutustua uuteen musiikkiin - ei, koska odottaisin sen olevan huonoa, vaan koska koen sen vaan niin vaikeaksi. Jostain syystä se levy täytyy aina kuunnella kymmeniä kertoja ennen kuin siihen pääsee sisälle, ja tuo koko prosessi on jotenkin niin pitkä ja vaivalloinen ja hankala pistää käyntiin. Siksipä kuuntelenkin paljon vanhaa ja tuttua musiikkia, luotan siihen hyväksi havaittuun, vaikka tiedän menettäväni paljon. Arvostan ja kuuntelen mielelläni kuitekin ihan mitä tahansa musiikkia lajista riippumatta, mutta täytyy minun myöntää, että kyllä se askelta raskaampi musiikki iskee paljon kovempaa kuin ihan perus-pop.

Anywho, elämäni ekat festarit, ja heti mut heitettiin hevi-kansan pariin: alkuun vähän hirvitti, kun en tosiaan tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Oppaina minulla oli kuitenkin Veli-mies sekä Sisso miehensä kera, joten parhaan mahdollisen intron sain kyllä tuohonkin maailmaan - eikä Metallica ole ymmärtääkseni ollenkaan huono aloitus tuolla suunnalla. Linkin Parkhan oli jo ennestään tuttu (no joo, tokihan Metallicankin tiesin, mutta enpä minä niitä kertosäkeitä enempää osannut mukana mylviä - Linkin Parkkia muistin sentään vieläkin jonkin verran), sitä ensimmäistä levyänsä olen kuunnellut paljonkin, joten oli aika hieno nähdä heidätkin, mutta olihan se Metallica ihan omassa luokassaan! Ja olihan se tällaiselle rookiellekin mahtavaa nähdä ja kuulla, kun 60,000 ihmistä huutaa täyteen ääneen "seek and destroy!", jotta koko naapurusto varmasti kuulee, ketkä siellä oikein soittivatkaan. Aivan älyttömän mahtavaa! Ei se pieni tihkusadekaan jaksanut haitata, kun oltiin kuitenkin sadetakein varustauduttu.

Kotona oltiin tuossa vähän ennen puoli kolmea, vaikka keikka loppui jo yhdentoista jälkeen: ruuhkat olivat siis mahtavat, ja kilometrien autoletka varmasti ihmetyksen aihe niille kolmelle öiselle vastaantulijalle, jos eivät tienneet mistä me kaikki oltiin tulossa. Olisi ollut mahtavaa nähdä se autojono yläilmoista, mahtoi olla aikamoinen näky sekin.

Olen tänäänkin ollut aika fiiliksissä tuosta eilisestä, oli kyllä aivan mahtavan mukavaa. Niin, taidanpa huomenna poiketa levykauppaan sitä pirun Metallicaa hakemaan.

Kauniita unia

Näin tässä yhtenä yönä unta Naapurinpojasta. Se oli sellainen huoleton, arkipäiväinen uni, mutta pelkkä Pojan läsnäolo sai minut hymyilemään. Olin juuri selittämässä Pojalle Studio Julmahuvin mahtavuutta, kun isä pelmahti ovesta sisään kysymään, joko mahtaisin olla hereillä ja kiinnostaisiko lähteä ajelulle Tuulokseen. Hieman kärttyisästi mutisin "ihan sama", ja puoli tuntia myöhemmin laahustin auton takapenkille Naapurinpoika edelleen mielessäni.

Tai no, Naapurinpoika ei ole ollut varsinaisesti naapurinpoika enää 12 vuoteen, mutta minulle hän on aina se Naapurinpoika. Hän oli minua vuotta nuorempi ja ensimmäisiä parhaita ystäviäni - samoin kuin taas häntä vuoden nuorempi sisarensakin, mutta Pojan kanssa minulla oli eniten yhteistä. Meillä olisi ollut loistava nuoruus edessä, kahdella samanhenkisellä nörtillä. Muuttonsa oli aikanaan aivan järjettömän suuri muutos minulle, ikäväkin oli - ja on toisinaan vieläkin, vaikka ollaan varmasti kumpainenkin aivan eri ihmisiä kuin oltiin silloin, mutta näin jälkeen päin sen on vasta ymmärtänyt, kuinka suuri menetys tuon ystävyyden katkeaminen oikeasti olikaan.

Kaksitoista vuotta olen seurannut, kun entinen takapihansa on kokenut muutoksia pikkuhiljaa: kukkapuskat hakattiin; terassi kivettiin ja laatoitettiin. Meidän käyttämä kulkuväylä piha-aidassa on kasvanut umpeen. Eniten kuitenkin kirpaisee, kun uudet asukkaat eivät osaa arvostaa pihassa kasvavia omenapuita, mistä me kakarat aikoinaan napattiin välipalaa vesisotien välirauhojen aikana: toinen puista on kaadettu, ja toisen omenat mätänevät vuosi toisensa jälkeen puuhun. Tiedän olevani sentimentaalinen hupakko, mutta se puu on kaikki mitä minulla on Pojasta ja niistä lapsuuden huolettomimmista kesistä muistuttamassa.

Vaan niin se elämä heittelee. Lopulta kävi kuitenkin niin, että vuosien ja vuosien perästä löysin itseni ensin samalta yläasteelta Pojan kanssa, ja vielä myöhemmin käytiin sama lukiokin, mutta sanaakaan emme vaihtaneet. Harmittaa edelleenkin aivan tuhottomasti! Se olisi silloin ollut niin helppoa. "Moi, et satu mua muistamaan? Asuin vuosia sitten siinä teidän yläkerrassa. Mitä sulle mahtaa nykyään kuulua?" Vaan oli se hei sitten ilmeisesti ihan liikaa pyydetty, että olisin uskaltanut.

Vaikka hän ei ole ollutkaan mielessäni hetkiin, Naapurinpoika on vieraillut unissani muutaman kerran viime vuosina. Nuo unet jättävät aina sellaisen kumman olon jälkeensä; seuraavana aamuna löydän itseni googlaamassa Pojan nimeä ja etsimässä häntä Facebookista. Ei hän siellä ole, toistaiseksi ainakaan - äitinsä sähköpostin olen löytänyt, mutta en edelleenkään tiedä kehtaanko ottaa yhteyttä. Onhan se toisaalta niin helppoa pitää kiinni ajan kultaamista muistoista sen pelossa, että kaikki onkin muuttunut ja Poikaa ei enää kiinnosta tutustua uudelleen. Kato, jos ei yritä, ei voi epäonnistuakaan - right?

Jiminy Crispies!

Katselin loppuun tuon Pushing Daisiesin toisen kauden, ja kyllä muuten harmittaa aivan vietävästi, että sarja jäi niin lyhyeksi! Melkein voisin jopa sanoa, että ihan suututtaa.

Tykästyin sarjaan todella kovasti viime syksynä, monestakin syystä: a) who-dunnit -juonikaaret jo yksistään vievät minut yleensä mukanaan, b) timburtonmainen miljöö ja fantastinen, surrealistinen asetelma ottavat omakseen, c) hupsu, riemastuttava, witty dialogi, d) koko sarja on vain niin kertakaikkisen hyväntuulinen ja jättää leveän hymyn huulille ja kevyen olon, e) ihastuttavat henkilöhahmot, f) aivan järkyttävän herkullisen näköiset piiraat, ja g) Lee Pace Pie Makerina on, no, herkullinen hänkin. Voiko sitä enää paljoa enempää pyytääkään?

Nyt harmittaa aivan mielettömästi, että sarja jäi tosiaan noin tyngäksi, eikä kaikkia lankoja ehditty nivoa yhteen. Niin paljon jäi tekijöiltä kertomatta ja katsojilta näkemättä! Typerät amerikkalaiset ABC:n tv-pomot. Tiedä sitten, mistä jouhtui päätöksensä - eipä edes Golden Globe pelastanut sarjaa kirveeltä. Huokaus. No, toivotaan, että pääsemme vielä joskus piiraalle Pie Holeen, ihan missä muodossa tahansa.


Kuva

Kesäloma

Tentit - ne on ohi nyt. Niin kuin ihan siis lopullisesti (täällä Briteissä ainakin). Aika jännä fiilis oli, kun talsin yliopistolta kämpille. Nyt on lähinnä äärimmäisen helpottunut olo, vähän ehkä sellainen epätodellinenkin, kun nämä kolme vuotta alkavat ihan konkreettisesti olla ohi. Enää olisi se muuttourakka edessä, tiistaina aloitetaan: meitä on neljä käsiparia kuljettamassa pakaaseja ilmojen halki, eli eiköhän tämä huone tyhjene ihan mukavasti jo tällä keikalla.

En ihan vielä osaa sanoa, miltä tuntuu muuttaa takaisin Suomeen. Tavallaan se on helpotus: vaikka tämä vuosi on mennyt kiitäen ja ilman suurempia kommervenkkejä ja koti-ikävää, on mulla ollut ikävä niitä tärkeitä ihmisiä siellä Suomessa. Nyt sen vasta on tajunnut, kuinka tärkeää se ihan tavallisen arjen jakaminen niiden kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa on. Ja se koira, sitähän mun on ollut ikävä - en minä enää osaa ilman olla, enkä tahdokaan. Ja ruisleipää on ollut ikävä, ja saunaa. Ja äidin tekemiä plättyjä ja ihan kaikkea.

Vaan tulee mun aivan varmasti ikävä Bristoliakin, vaikka tällä hetkellä olen kovasti iloinen takaisinmuutosta. On tämä vaan sellainen mukava 'kylä', ja Lontooseenkin on ihan siedettävä matka. Eniten tosin ehkä jään kaipaamaan tätä Brittien DVD-tarjontaa: näiden kolmen vuoden aikana kun on saanut jokaisen päähänpistonsa toteutettua, kun on vain kävellyt kaupungin HMV:hen - sieltä on löytynyt ihan jokainen etsimäni leffa, oli kyseessä sitten kuinka outo tapaus tahansa! Ja nyt pitää taas tottua siihen, että mitään määrättyä kappaletta on ihan turha lähteä jostain Anttilasta metsästämään. Täytynee opetella nuo nettitilauksen ihmeet... No, eipä vielä itketä tätä menetystä: koulun loppumisen kunniaksi nappasin mukaani Pushing Daisiesin kakkoskauden, taitaa mennä pari seuraavaa yötä sen parissa. Mahtihomma!

Nyt onkin edessä siivous- ja pakkausurakka. Vaatteitakin pitäisi pestä, ja tiskejä. Siinähän sitä onkin taas tekemistä kerrakseen.

100 books, of which you’ve probably only read a few

The BBC believes most people will have only read 6 of the 100 books here.
How do your reading habits stack up? (Remember, seeing a movie is not enough)

Instructions:
Look at the list and put an ‘x’ after those you have read once. Make sure you delete my x’s!

1 Pride and Prejudice - Jane Austen x
2 The Lord of the Rings - JRR Tolkien x
3 Jane Eyre - Charlotte Bronte (löytyy kyllä kirjahyllystä!)
4 Harry Potter series - JK Rowling x
5 To Kill a Mockingbird - Harper Lee
6 The Bible (tämäkin löytyy, ja pitäisi joskus ottaa urakaksi - ihan yleisestä mielenkiinnosta)
7 Wuthering Heights - Emily Bronte x
8 Nineteen Eighty Four - George Orwell
9 His Dark Materials - Philip Pullman x
10 Great Expectations - Charles Dickens
11 Little Women - Louisa M Alcott
12 Tess of the D’Urbervilles - Thomas Hardy
13 Catch 22 - Joseph Heller
14 Complete Works of Shakespeare (työn alla)
15 Rebecca - Daphne Du Maurier
16 The Hobbit - JRR Tolkien x
17 Birdsong - Sebastian Faulk
18 Catcher in the Rye - JD Salinger
19 The Time Traveller’s Wife - Audrey Niffenegger
20 Middlemarch - George Eliot
21 Gone With The Wind - Margaret Mitchell
22 The Great Gatsby - F Scott Fitzgerald
23 Bleak House - Charles Dickens (riittääkö, jos on nähnyt minisarjan?)
24 War and Peace - Leo Tolstoy
25 The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy - Douglas Adams x
26 Brideshead Revisited - Evelyn Waugh
27 Crime and Punishment - Fyodor Dostoyevsky
28 Grapes of Wrath - John Steinbeck
29 Alice in Wonderland - Lewis Carroll x
30 The Wind in the Willows - Kenneth Grahame
31 Anna Karenina - Leo Tolstoy (kesälukemisena)
32 David Copperfield - Charles Dickens
33 Chronicles of Narnia - CS Lewis (puolet luettuna)
34 Emma - Jane Austen
35 Persuasion - Jane Austen
36 The Lion, The Witch and The Wardrobe - CS Lewis x
37 The Kite Runner - Khaled Hosseini
38 Captain Corelli’s Mandolin - Louis De Bernieres
39 Memoirs of a Geisha - Arthur Golden x
40 Winnie the Pooh - AA Milne x
41 Animal Farm - George Orwell x
42 The Da Vinci Code - Dan Brown x
43 One Hundred Years of Solitude - Gabriel Garcia Marquez (kesälukemisena)
44 A Prayer for Owen Meany - John Irving
45 The Woman in White - Wilkie Collins
46 Anne of Green Gables - LM Montgomery
47 Far From The Madding Crowd - Thomas Hardy
48 The Handmaid’s Tale - Margaret Atwood
49 Lord of the Flies - William Golding x
50 Atonement - Ian McEwan (kirjahyllyssä)
51 Life of Pi - Yann Martel x
52 Dune - Frank Herbert
53 Cold Comfort Farm - Stella Gibbons
54 Sense and Sensibility - Jane Austen
55 A Suitable Boy - Vikram Seth (hih, tulee tästä vaan aina mieleen se yksi A Bit Of Fry and Laurien sketsi...)
56 The Shadow of the Wind - Carlos Ruiz Zifon (kesälukemisena)
57 A Tale Of Two Cities - Charles Dickens
58 Brave New World - Aldous Huxley
59 The Curious Incident of the Dog in the Night-time - Mark Haddon
60 Love In The Time Of Cholera - Gabriel Garcia Marquez
61 Of Mice and Men - John Steinbeck
62 Lolita - Vladimir Nabokov
63 The Secret History - Donna Tartt
64 The Lovely Bones - Alice Sebold
65 Count of Monte Cristo - Alexandre Dumas (hyllyssä tämäkin)
66 On The Road - Jack Kerouac
67 Jude the Obscure - Thomas Hardy
68 Bridget Jones’s Diary - Helen Fielding x
69 Midnight’s Children (keskeneräinen projekti)
70 Moby Dick - Herman Melville
71 Oliver Twist - Charles Dickens (hyllyssä)
72 Dracula - Bram Stoker x
73 The Secret Garden - Frances Hodgson Burnett
74 Notes From A Small Island - Bill Bryson
75 Ulysses - James Joyce (hyllyssä, odottaa sitä vuotta, kun saan Odysseian luettua... hah - fat chance.)
76 The Inferno - Dante
77 Swallows and Amazons - Arthur Ransome
78 Germinal - Emile Zola
79 Vanity Fair - William Makepeace Thackeray
80 Possession - AS Byatt
81 A Christmas Carol - Charles Dickens
82 Cloud Atlas - David Mitchell
83 The Color Purple - Alice Walker
84 The Remains of the Day - Kazuo Ishiguro (hyllyssä)
85 Madame Bovary - Gustave Flaubert
86 A Fine Balance - Rohinton Mistry
87 Charlotte’s Web - EB White
88 The Five People You Meet In Heaven - Mitch Albom
89 Adventures of Sherlock Holmes - Sir Arthur Conan Doyle x
90 The Faraway Tree Collection - Enid Blyton
91 Heart of Darkness - Joseph Conrad x
92 The Little Prince - Antoine De Saint-Exupery x
93 The Wasp Factory - Iain Banks
94 Watership Down - Richard Adams
95 A Confederacy of Dunces - John Kennedy Toole
96 A Town Like Alice - Nevil Shute
97 The Three Musketeers - Alexandre Dumas x
98 Hamlet - William Shakespeare x
99 Charlie and the Chocolate Factoy - Roald Dahl x
100 Les Miserables - Victor Hugo

Vähän tuossa listassa oli toistoa (voisi esimerkiksi olettaa, että jos on lukenut Complete Works of William Shakespearen, on myös lukenut sen Hamletin), mutta ihan messeviä teoksiahan nuo ovat kaikki. Kyllä sitä näköjään muutama on tullut luettua, ja aika moni löytyy vielä lukemattomana kirjahyllystäkin, eli sinänsä hyvä minä. Loputkin voisi joskus lukaista - tässähän sitä olisi projektia kerrakseen. Ei ehkä ihan kesässä saa pääse listaa loppuun, eikä ehkä loppuvuodessakaan, mutta jos vaikka ensi vuoden loppuun. Vaikka se toki tarkoittaa sitä, että pitäisi saada luettua myös se Odysseia ennen Joycen Odysseusta, kun menin niin joskus neljä vuotta sitten itselleni lupaamaan (ja juu, kesken on yhä). Damn.

Elementary, my dear Watson

Kuin voi olla näin tukahduttavan kuuma? Tekisi mieleni vain heittää selälleen ja ihan vain olla, kun kaikki muu tekeminen tuntuu aivan järkyttävän kamalalta. Vaan ei siinä mitään, onhan tämä toki ihan mukavaakin vaihteeksi, kun ei tarvitse palella kolmen peiton alla anorakissa... Harmi vain, kun on nuo tentit - en ole päässyt juurikaan nauttimaan tästä kesän alusta, vaikka mieli olisi kyllä tehnyt... Ja loppuviikoksi on luvattu luonnollisesti viileämpää, ja - sanokaa mun sanoneen - ensi viikolla tietysti taas sataa.

No, vielä olisi se viimeinen tentti huomenna, täytyy siihen jaksaa vielä kerrata. Ei kyllä ollenkaan tekisi mieli, jotenkin ne viimeisetkin lukuilon rippeet katosivat eilisen tentin jälkeen ihan täysin, tiedä sitten mistä sitä taas löytäisi edes sen verran, että saisi tänään ja huomenaamulla vielä vähän kerrattua...

Tässä tentteihin lukemisen ohella olen katsellut sellaisena ajatusten nollaajana Sherlock Holmes -leffoja, siis niitä mustavalkoisia 1930-40-lukujen Holmeseja, missä nähdään Basil Rathbone Holmesina ja Nigel Bruce Watsonina. Ja boy o' boy! minä tykkään tuosta Rathbonesta, edelleen vaan. Se on se nenä, veikkaan ma. Täytyy olla. Ja vaikka Brucen Watson on ehkä himpun verran höppänä ja sählä (mitä hän ei Arthur Conan Doylen romaaneissa ihan ole), täytyy minun myöntää, että juuri näiden leffojen vuoksi minun mielikuvieni Watson on tismalleen sellainen. Tykkään siis kovasti, näissä on sellaista oikeaa vanhan Hollywoodin tuntua aina välillä, ja jopa ne kolme II maailmansodan aikaan kuvattua sotapropagandistista Holmesia ovat kyllä aivan kertakaikkisen mainioita, osittain ehkä juuri siksikin, että ne ovat niin aikalaisteoksia. Riemumielin siis olen noita katsellut yön pimeinä tunteina. (Ja sitä joulukuuta odotellessa...)

Kotimatkalle suuntaan ensi viikolla. Porukat ovat tulossa Lontooseen pariksi päiväksi, tällä kertaa mukana on myös tuo Isoveikkakin. Isi sanoi busseilevansa tänne Bristoliin, saadaan kaksi matkalaukullista + x-määrä kasseja ja nyssyköitä Lontooseen (ja minäkin pääsen taas nauttimaan Lontoon vilinästä). Täytyy alkaa vähitellen tyhjentää tätä kämppää, vaikka onhan tässä toki elokuuhun vielä hyvästi aikaa. Vaan on tätä tavaraakin kertynyt kolmen vuoden aikana ihan liikaa. Saas nähdä, miten käy. Saattaapi osa jäädä tuomatta, mutta täytynee sitä katsoa tarkemmin sitten parin kuun päästä. Aika rientää.

Kuva.

'Cause it's a bittersweet symphony...

Kiirettä pitää tenttien kanssa, vähän ahdistaakin. Kun en saa itsestäni irti kaikkea mitä tahtoisin, se vähän syö naista. Vaan täytyy tähän vissiin tottua, kun ei niin ei.

Koiran kaipuu on edelleen kova, vaikka tentit sitä ovatkin vähän sysänneet ajatuksissa taka-alalle. No, tähän vaivaan on ehkä mahdollisesti luvassa helpotusta syksyllä-loppuvuodesta, sikäli mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan ja käy aivan mieletön mäihä... Toiveet ovat korkealla, mutta ihan vielä en uskalla kauheasti riemuita. Kun ei sitä koskaan tiedä, mitä elämä heittää eteen.

Tässä alkaa olla viimein vähän haikeilla mielin - kolme vuotta Bristolissa on pitkä aika, mutta siltikin niin lyhyt. Suomeen muutto on edessä kesällä, vaikka tämä huone mulla on täällä vielä elokuun. Tenttien jälkeen ajattelin lomailla vielä viikon verran, siivoilla ja setviä tavaroita, ja kierrellä kaupungilla. Ihan sellaista perusturisteilua voisi harrastaa ennen lähtöä.

Mutta on se silti hurjaa. Kolme vuotta! Mihin aika se aika katoaa? Ja mitä minä yhä odotan?

(Lost Room oli muuten aika veikeä, Peter Krause on aina hyvä; Chaplin oli mainio - tekee mieleni tietää lisää, saattaa huomenna ohjautua matka kirjakaupan puolelle; Smokin' Aces oli kertakaikkisen hölmö, mutta ihan viihdyttävä tekele sinänsä... vaikkei sitä välttämättä toista kertaa tarvitse nähdäkään. Andy Garcia on kuitenkin aina mainio.)

No shit, Sherlock!

Tekee mieleni länkyttää elokuvista. Tai no, lähinnä pitäisi lukea tentteihin (ihmisoikeuksien materiaalit on jo tuossa vieressä, vielä pitäisi löytää tahdonvoimaa kahlata ne läpi...), mutta koska tänään on kuitenkin sunnuntai ja aurinkokin paistaa, istun vielä hetken tässä sängyllä tekemässä jotain ihan muuta.

Tosiaan. Tällä hetkellä lukemistonikin koostuu pääasiassa elokuva-aiheisesta kirjallisuudesta: Yöpöydällä lojuu sulassa sovussa kirjoja Studio Ghiblin animaatioista, Monty Pythonien omaelämäkerta, Stephen Kingin Dreamcather sekä epämääräinen läjä Empirejä. Ei liene siis kovin hankala arvata, mitä kautta sitä taas eletään.

Kai tämä tenttiaika jotenkin korreloi tuon elokuvien katsomisen kanssa. Neljän seinän sisällä alkaa tulla kovin ahdasta, jos ei keksi välillä jotain muuta. (Ja uloshan ei tietenkään viitsi lähteä, siellä paistaa tänään aurinkokin! No ei, kyllä sitä tulee ulkonakin käytyä, silloin tällöin, mutta kun en vaan jaksaisi raahautua kauaksi noista tenttikirjoista. Kun ei sitä koskaan tiedä, koska iskee inspiraatio.)

Tällä hetkellä tuosta katsottavien pinosta löytyvät mm. Chaplin, The Adventures of Baron Munchausen ja minisarja Lost Room, sekä villinä korttina Smokin' Aces, jolta odotan lähinnä mahdollisimman tehokasta aivotoiminnan lamautusta.

Kauan odotettu ja alkukuusta teatterissa nähty Wolverine oli pienimuotoinen pettymys - en tiedä oikeastaan edes miksi. Wolverine on hahmona ehdottomasti yksi suosikkisarjakuvasankareistani, ja minullehan voi tunnetusti myydä ihan minkä tahansa leffan, kunhan sen takakannessa mainitaan maagiset sanat "super hero" ja/tai "comic book adaptation". Olihan se toki varsin viihdyttävä, en minä sitä sano, mutta oli se silti vähän... ontto. Päänäyttelijöille antaisin kuitenkin krediittiä, sillä - kuten joku kriitikko (en kuollaksenikaan muista kuka!) mainitsi - he ovat selkeästi tajunneet kuvaavansa sarjakuvaan perustuvaa leffaa, mutta ovat tehneet sen samalla intensiteetillä kuin olisivat kuvanneet Apocalypse. Now'ta. And bless 'em for that.

Niin, ja se tämän vuoden ehdottomasti odotetuin filmi? Jo viime syksynä merkille laitettu The Film of the Year, näin odotusarvoltaan ainakin: Guy Ritchien Sherlock Holmes. Guy Ritchiestä en niin erityisesti ole mitään mieltä (vaikka Lock, Stock and Two Smoking Barrels ja Snatch. aivan kertakaikkisen mainioita ovatkin), ja Jude Law'sta en tykkää edelleenkään... mutta Sherlock Holmes! Mysteerioita ja salapoliisitarinoita palvovana kiihkoilijana olen ihan kertakaikkisen innoissani. (Yksi lapsuuden suosikkifilmeistänikin oli Basil Hiiri, Mestarietsivä.) Eikä siinä Robert Downey Jr.:ssakaan tosiaan mitään vikaa ole... Mutta edelleen: Sherlock Holmes! Vaan meinaavatko ne tosiaan, että jouluun asti täytyy vielä odottaa? Ruojat.

No, sitä odotellessa.

Wish I had a river...

Olen pari päivää kokenut aivan suunnatonta nostalgiaa. Olen hirmuisen visuaalinen ihminen, ja minulle jää todella voimakkaita muistijälkiä nimenomaan kuvista. (Tästä syystä tykkään kuunnella elokuvien soundtrackejäkin - mieleni yhdistää musiikin kuvaan.) Samasta syystä tietyt tv-sarjat herättävät minussa todella voimakkaita tunteita, ennen kaikkea sitä aivan hillintöntä nostalgiaa: monesti muistan vuosienkin jälkeen, mitä ajattelin ja miltä minusta tuntui nähdessäni jonkun elokuvan tai tv-sarjan ensimmäistä kertaa. Se on aika vänkä tunne joskus, kun yhtäkkiä ruudulle välähtävä kohtaus tuo mieleen jotain jo vuosikausia sitten täysin unohtunutta.

Tällä kertaa tänä nostalgianherättäjänä on toiminut tässä eräänä päivänä kaupasta matkaan tarttunut Ally McBeal - olen taas 12-vuotias! Tuon neloskauden aikaan olin kyllä jo vähän vanhempi, mutta jostain syystä Ally taannuttaa minut nimenomaan 12-vuotiaaksi. Se oli aikanaan sellainen sarja, mitä katsottiin ja minkä juonenkäänteitä puitiin yhdessä äidin kanssa, mikä tietty omalta osaltaan tekee siitä henkilökohtaisemman.

Niin, ja Allyhän oli muuten myös se viimeinen sysäys juristin haaveilleni. Tokihan minä sen jo silloin ymmärsin, ettei se juristin ammatti oikeasti ole ollenkaan niin hohdokas tai viihdyttävä kuin millaisena amerikkalaiset tv-sarjat sen ovat kautta aikojen esittäneet, mutta silti minulle valkeni silloin 12-vuotiaana, että sitä minä haluan. Kun tuon silloin aikoinaan päätin, en sen jälkeen katsonut taakseni; en koskaan edes harkinnut mitään muuta. Koko yläasteen ja lukion ajan tiesin mihin suuntaan jatko-opinnot minut veisivät, ja ehkä vähän pelkäsin etten olisikaan tarpeeksi hyvä. Se oli kai yksi syy, miksi tulin tänne Englantiin: opiskelupaikka varmistui jo hyvissä ajoin pelkästään ylioppilastodistuksella, ei tarvinnut sen enempää panikoida sitä yliopistopaikkaa. Anywho, pointtini on siis se, että olin jo unohtanut sen oivalluksen tunteen - sen, kun yhtäkkiä vain yksinkertaisesti tietää, mitä tahtoo elämällään tehdä.

Ja takaisin maallisempiin asioihin, elokuviin. Tämä vuosi on alkanut aika hiljaisesti noin elokuvien osalta, mutta tässä viikolla katsoin Kiss Kiss Bang Bangin, joka muistutti, miksi rakastan elokuvia niin suunnattomasti kuin rakastan. Ei, se ei ollut mikään elämää suurempi, ajatuksiaherättävä tai yhteiskunnallisesti merkittävä taideteos, mutta se oli yksinkertaisesti kertakaikkisen riemastuttava. Joskus se riittää, ja juuri nyt se oli tismalleen sitä mitä kaipasin. Oli hyvä ostos se. Niin, ja onnistui hämmentämäänkin kaiken kukkuraksi: Val Kilmer - voi ehkä mahdollisesti osata olla hauska. Weird. Ja Robert Downey Jr., no, pitkääko se sanoa? Mmmm...

Sticks and stones...

Aika, se on takonut mulle paksun nahan. Enää eivät sanat uppoa syvälle ja jätä jälkeensä luonnottoman kauan paranevia haavoja. Kai se iho on jo niin arpinen, että siitä kimpoaa kaikki - ainakin näennäisesti jälkiä jättämättä.

Vaan silti, niitä sanoja lentelee - nykyään toki huomattavasti harvemmin kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihmiset ne vaan ovat perusluonteeltaan kaikki samanlaisia, ihan maantieteelliseltä sijainniltaan, iästään ja sukupuolestaan riippumatta. Ja jotain vikaa täytyy minussakin olla, kun olen näitä saanut kuunnella ihan pienestä tytöstä saakka.

Mutta eikö sen pitänyt mennä niin, että se mikä ei tapa, vahvistaa? Näin minulle on aina kerrottu. Miksi siis pienestä ja epävarmasta tytöstä on kasvanut epävarma ja heikko aikuinen? Kaikkien matematiikan lakien mukaan, eikö minun tulisi olla vahva ja itsevarma. Vai valettako se on kaikki ollut?

Miksen voi olla se voimakas, sosiaalinen ja menevä ihminen, joka haluaisin olla? Miksi sen pitää olla niin helvetin vaikeaa? Ja miksi on helpompaa laskea pää, antaa periksi ja itkeä?

Kevätillan iloja

Olen jo kuukausitolkulla ihmetellyt, mistä tuo ulkoa kuuluva musiikki oikein tulee. Aina silloin tällöin iltaisin jostain ihan naapurista kuuluu siis sellaista easy listening -musiikkia, franksinatraa ja muita klassikoita, ja joskus se kuulostaisi tulevan ihan livenä. (Tänä iltana on mm. satanut miehiä, uskottu päiväuniin, selviydytty, kävelty tuhat mailia ja haettu henkeä taivaalta. Ihan mahtihomma! Tiedän, mun musiikkimakuni on täysin vinoutunut.) Opiskelija-alueella se on tuntunut vähän kummalta, kun tuppaa tuo täällä muuten kuuluva musiikki olevan vähän toisenlaista... No, tänään tuo arvoitus ratkesi - tuossa ihan vastapäätä on tanssisali! Kevään tultua tarkenee pitää ovia auki, joten tänään ikkunasta tähystellessäni pistivät silmään nuo tanssilattialla pyörähtelevät parit, ja sieltähän se musiikkikin tulee. Tulipa kertakaikkisen hyvä mieli, ja tekisi melkein itsenikin mieli tuonne sekaan - vaan en osaa tanssia, enkä uskaltaisikaan. Tyydyn siis avaamaan ikkunaa ja nauttimaan hauskasta musiikista.

Tällaisina iltoina ei ole ikävä mihinkään, eivätkä huolet paina (vaikka olisi ehkä syytä). Kaupungin valot välkkyvät pimeydessä ja musiikki laittaa hymyämään. This is life.

Red Nose Day

Ei, tänään ei kirjoiteta ryyppyperjantaista tai krapulapäivästä, vaikka 'Red Nose Day' onkin. Kyseessähän on siis Comic Reliefin perinteinen hyväntekeväisyystempaus, jonka tarkoituksena on, no, kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen. Paikalliset TV-tähdet, jalkapalloilijat ja koko kansan julkkikset naurattavat väkeä, ja toisinaan vähän itkettävätkin (vrt. Elämä lapselle -konsertti, jonka aikana aina yleisölle näytetään pätkiä sairaista lapsista ja surkeista oloista - potenssiin sata). Komedian varjolla kuitenkin edetään, joten ilta kulunee pöhköilyn ja yleisen hölmöilyn parissa BBC:tä tuijottaessa. Olenpa ääneenkin naureskellut, eli pöhköily puree. (Ja ihana, ihana David Tennant, jonka vähän ehkä geeky charmi jaksaa kyllä ihastuttaa! If I give £50 to Comic Relief, can I kiss you?)

Höpsöilyä, siis.

Huomenna tarttis ehkä taas ryhdistäytyä, ja vaikka herätä ihmisten aikoihin... Jos sitä vaikka saisi jotain ihan oikeasti aikaiseksi, taas pitkästä aikaa. Pyykkejä pitäisi tehdä, tiskejä tiskata, siivoilla ja koulujuttujakin tehdä. Mutta kun ei aika riitä, vaikken mitään oikein teekään! (Juuri tänään Veikan kanssa mietittiin, kuinka mahtavaa olisi jos nukkumisesta maksettaisiin - oltaisiin kyllä jonossa ihan välittömästi!)

Edit, joskus seuraavan vuorokauden puolella. Vaan pistäähän se ajattelemaan, tuo Comic Relief siis. Siinä missä Afrikassa kuolee 3000 lasta päivittäin malariaan ja lapsia katoaa Intian kaduilta jäljettömiin, täällä pähkäillään josko sitä jaksaisi huomenna vaikka tiskata ja pestä pyykkejä, vai josko kuitenkin pitäisi pyjamapäivän ja katselisi leffoja. Jep. Ihan samoja kortteja ei ole kaikille jaettu, ja ihmisen arvo on riippuvainen monesti siitä, mihin on sattunut syntymään. Kyllähän se pysäyttää, totta helvetissä! Mutta mitä tuolle asialle voi tehdä, vai voiko sille tehdä mitään? Onhan se aina mahdollista muuttaa ehkä sen yhden perheen elämä, mutta kun samalla kärsivien määrä moninkertaistuu aivan koko ajan. Ei maailmaa muuteta noin vain, yhden ihmiselämänkään aikana. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi yrittää. Tänä iltana Comic Relief keräsi lähes £58 miljoonaa, eiköhän siitä liikene jonkin verran ihan hyväänkin tarkoitukseen. Tällaisina päivinä usko ihmiskuntaan palautuu taas ihan vähän; ehkä meillä on vielä toivoa.

Google Analytics Rocks!

Niin, ja tähän blogiin on muuten viime aikoina löydetty mitä kummallisemmilla hakusanoilla:

mitä tarkoittaa sippoinen - sippoinen on sellainen pieni ja sievä. Tai no, ennen kaikkea pieni. Sellainen, jonka voisi kuvitella mahtuvan minne tahansa. Sellainen kompaktin kokoinen.

sampolan cry baby - hei, nyt muuten alkoi minuakin kiinnostaa! Kuulostaa suorastaan hymyilyttävältä. Nimimerkillä: Sapolan kasvatti

koirat wales cork' - liekö tällä tarkoitettu welsh corgia? Cardigan vai pembroke? Meidän naapurissa asui joskus tuollainen pembroke, oli kova haukkumaan ja vähän hermoheikko. Sellainen tappijalkainen koira. Tässä vielä linkki Suomen Welsh Corgi Seura ry:hyn, ehkäpä sieltä selviää paremmin.

Sekä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä:

katja 31, kuolen ennen kesää - jokseenkin morbid, ja jollain lailla pysäyttävää.

Ai mikä, paistio vai?

Mut tunteville tulee aina yhtä suurena yllätyksenä, että pidän jalkapallosta. Ihan penkkiurheilijahan minä olen, mutta suosikkilajini on ehdottomasti jalkapallo; maajoukkuekiekkoa seuraan myös mielelläni, mutta seuratasolla se ei jaksa innostaa - toisin kuin se futis. Suomen taso ei tosin päätä huimaa, ei maajoukkue- eikä seuratasolla, mutta brittiläinen, italialainen ja espanjalainen jalkapallo nappaavat kyllä. (Ja naissukupuolen edustajanahan täytyy myös mainita, että jalkapallo on kaiken lisäksi äärimmäisen mukavaa seurattavaa, ihan jo niiden pelaajienkin puolesta - mutta tätähän ei sanota ääneen!)

Ihan erityisesti tykkään italofutiksesta. Se on sellaista... Sopivan tyttömäistä ja dramaattista kaatuiluineen ja tuomarille russuttamisineen. No ei. Parhaimmillaan italofutis on teknistä ja taitavaa, sellaista vähän hienostunuttakin (ainakin tähän brittifutikseen verrattuna), mikä iskee minuun suurimmalla voimalla. Pahimmillaanhan italialaiset tosiaan kaatuilevat ja selittelevät hyvän osan peliajasta, mutta se on vain sellainen osa italofutista, mikä täytyy vaan hyväksyä jos siitä on nauttiakseen. Ja minä olen aikanaan ohittanut sen olankohautuksella, ja sillä hyvä.

'Minun joukkueeni' on aina ollut Juventus, ihan niin kauaun kuin muistan. Silloin 'yhteen aikaan' Juventuksella oli nähkääs kentällä dream teamini selkäranka: Gigi Buffon maalissa, Del Piero kärjessä, Cannavaro ja Thuram puolustuksessa, sekä keskikentällä Trezeguet ja Camoranesi - sekä maaginen Pavel Nedved. Pidän Nedvedistä aivan suunnattomasti, enkä ainoastaan työmoraalinsa vuoksi... Mikä sinänsä kummastuttaa minua edelleen, sillä a) siniset silmät, b) vaalea ruuhkatukka, c) poikamaisuus ja d) slaavius eivät ole koskaan vedonneet minuun mitenkään erityisesti - mutta ilmeisesti ne kaikki yhdessä ovatkin yllättäen jotain täysin vastustamatonta... Tuo slaavi saa pilkkeen silmäkulmaan ja sukat pyörimään jaloissa, viis kaikesta muusta.

Lukioaikana katsoin Juven jokaisen matsin (kun kotikotona vielä näkyi Canalit), ja aika fanaattisenakin niitä jännitin. Nyt vähän hymyilyttää, mutta muistelen sitä myös pienellä haikeudella: vähän ihan kaipaan sitä hermojaraastavaa jännitystä ja iloa, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun. Kun ei kirjaimellisesti voinut istua aloillaan, vaan piti ravata ympäri olohuonetta kädet villisti hiuksia haroen. Se oli puhdasta nautintoa ja eskapismia parhaimmillaan!

Sen yhden katastrofaalisen kauden jälkeen en seurannutkaan jalkapalloa oikeastaan kahteen vuoteen, mutta nyt alkaisi ehkä taas kiinnostaa. No, ei kun tuumasta toimeen: tänään sain juuri näperrettyä Champions Leaguen Juventus-Chelsea -matsin näkyviin, kun Nedved klenkkaa ulos kentältä. Notta näin, tarvinnut sitten sitäkään matsia katsoa, en olisi hallunnutkaan.

Quis custodiet ipsos custodes?

Hyvä maanantai, pitkästä aikaa. (Ensimmäistä kertaa viikkoihin päässä ei soinut Boomtown Ratsin I Don't Like Mondays...) Sain aamulla raapustettua Roman Law'n ensi perjantain esitelmän tarkistuskuntoon ja hain samaisen kurssin esseen takaisin tarkastuksesta. Olin vitkutellut tuon haun kanssa päivätolkulla, koska en mielestäni onnistunut esseessä kovinkaan hyvin - mielestäni jaarittelin ja tein suoraan sanottuna tikusta asiaa. Yllätyksekseni essee palautui hyppysiini suorastaan kelvollinen arvosana kyljessään. Itse arvosanaa enemmän ilostuttivat kuitenkin Horrocksin, kurssin vetäjän ja tiedekunnan 'kielipoliisin', kommentti: You write very well, and the work is lucid and interesting. Helpotuksen huokaus pääsi huulilta, stressasin tuota ihan hirmuisesti.

Palkkioksi hyvin menneestä esseestä suuntasin kaupunkiin ja elokuviin (höpö höpö, olisin kyllä mennyt ilman tuota onnistunutta esseetäkin - mutta saihan siitä ihan kelvollisen tekosyyn). Kauan odotettu Watchmen oli siis vuorossa, ja bloody hell! Olihan se väkivaltainen, kaunistelematon ja kaikin puolin varsin graafinen ilmestys, mutta tykkäsin ihan hulluna. Zack Snyder on pysynyt yllättävän uskollisena alkuperäismateriaalille, ja täytyy myöntää, että tykkäsin tästä leffaversiosta sarjakuvaakin enemmän. (Sacrilege! I know.) Audiovisuaalisesti aivan hämmentävän upea teos. Vaan eivätpä kaikki todellakaan tykkää, ja k-18 -ikäraja on ansaittu. Mutta jos vatsa kestää ja aikuisten supersankarileffa kiinnostaa...

Go see it. Now.

Edit. Eipä se Suomessa olekaan kuin k-15, mitä kyllä vähän ihmettelen. No, onhan tämä toisaalta ihan linjassa VET:n aikaisempienkin päätösten kanssa... Mistä olen niistäkin monesti eri mieltä. Vaan eipä multa näitä kysytä, ja taidan olla aika tiukkapipoinenkin tässä asiassa. Mielestäni nuo ikärajat nyt vain saisivat olla monessa tapauksessa korkeammat, kuin mitä VET on päättänyt. No, eipä sillä nyt mulle henkilökohtaisesti ole väliä, kunhan pohdin. Kai mulle on jäänyt jotain patoutumia, kun en aikoinaan päässyt isin kanssa katsomaan Mission Impossible kakkosta k-16 -ikärajan vuoksi.

Lontoo

Olen sanonut tämän ennenkin ja tiedän sen kuulostavan kovin kornilta, mutta sanon sen taas: Lontoo on kaupunki, jossa tunnen olevani kotona. Kun bussi kaartaa moottoritieltä kohti keskustaa tulee se sama tunne kuin silloin, kun auton ikkunasta näkee pitkästä aikaa oman kotikaupunkinsa (omalla kohdallani tämä tarkoittaa Tampereen silhuettia ja ensimmäistä vilahdusta Näsinneulasta). Sitä vaan tietää olevansa kotona. Niin on ollut ihan aina, pikkutytöstä asti, eikä mikään ole vuosien saatossa muuttunut. Ja lähteminen, se tuntuu aina yhtä haikealta.

Eilen matkasin siis Lontooseen, kämpiltä lähdin puoli kuuden maissa, ja takaisin palasin ihan paria minuuttia ennen puolta yötä. Oli pitkä päivä, mutta äärimmäisen mukava. Porukat olivat siellä lomailemassa, ja oli varsin mukava käyskennellä kiireettä ympäri kaupunkia. Lontoo on vain niin kertakaikkisen kaunis ja kotoisa - harmaana ja sateisenakin.

Samalla sain mukaansa matkalaukullisen tavaraa kotiin vietäväksi - täytyy alkaa harkita tämän kämpän tyhjentämistä jo pikku hiljaa. Hirmuisesti on kertynyt tavaraa, ja hirvittää, miten meinaan saada kaiken Suomeen.

Nyt väsyttää ihan hulluna; koko keho on jumissa varpaista olkapäihin. Mutta ei se mitään, tänään sitten nukutaan ja koitetaan vaan olla. Eilen oli hyvä päivä.

'Cause me and you, yeah, we are voodoo

Niinhän siinä kävi, että Royal Mail hukkasi sen isin kynsikkään. Vaikka tiskillä sanoin tytölle, että pistä teippi siihen kuoren suuhun, ettei aukea - ja tyttö sanoi laittavansa. Ei laittanut, ja perille saapui pelkkä kuori. Perjantain vituloituani alkoi taas veri kiertää, ja tänään neuloin uuden. Toimitan tällä kertaa perille asti, henkilökohtaisesti - porukat lentävät sunnuntaina (siis tänään) Lontooseen, ja lupasin busseilla itsekin paikalle tiistaiksi. Saavat viedä mennessään matkalaukullisen tavaraa, pitää alkaa pikku hiljaa tyhjentää tätä kämppää. Kirjoja ja DVD:itä on kertynyt ihan liikaa.

Neuloessani kuuntelin The Crashiä, pitkästä aikaa. Pienimuotoinen aikamatka sekin oli, osittain ainakin. Ja Still Alive on ehkä se yksi ja ainoa biisi, jonka tahdissa saattaisin yltyä tanssimaan pöydällä, aivan erikoislaatuisissa olosuhteissa. Aivan bueno, ja se kertakaikkisen riemastuttava video on niin piste iin päällä. Hymyilyttää.

//

On ollut mielessä yksi poika yläasteelta, sellainen hulivili, jolle kävi huonosti. Kohtalonsa on mielessä aika ajoin, mitäköhän mahtaa hälle kuulua. Onko elämä löytänyt uomansa ja selviääkö sisulla? Koetellaanko vahvoja, vai ihan randominako elämä läiskii vasten kasvoja? Mielessä on myös tyttö, joka on lyhykäisen elämänsä aikana kokenut ihan liikaa vastoinkäymisiä. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi; nöyrtyy ja menee sanattomaksi, kun itsellä on kuitenkin kaikki oikeastaan ihan hyvin. (Sid-piän, oot ajatuksissa.)

Tiistain sekalaiset

Kuin sitä osaakin olla näin väsynyt, vaikkei taas ole mitään tehnyt? En käsitä. Kai se on tämä vuodenaika - mulla kun ei tuota syysmasennusta oikein suuremmin ole, niin olisiko tämä sitten jotain kevätmasennusta? Tai kevätuupumusta on ehkä parempi sana, harvemmin sitä kuitenkaan ihan masentunut on.

Koulu on pitänyt kiireisenä, ja pitää varmaan ainakin pääsiäiseen asti. Kaksi esseetä olisi palautettavana ensi kuun alussa ja kolmas heti pääsiäsloman jälkeen, eli sitä viimeistä pitäisi alkaa väkertää, jahka saan nuo kaksi ensimmäistä pois alta. Opiskelu tuntuu muuten harvinaisen hyvältä, osui tälle vuodelle todella mukavat kurssit. European Human Rights Law on mielenkiintoista eikä ollenkaan niin puuduttavaa kuin luulin, Equity & Trusts taas on välillä puuduttavaa, mutta sillain hyvällä tavalla. Ihana opiskella jotain selkeää ja suht johdonmukaista taas pitkästä aikaa. Roman Law taas on ihan ehdoton suosikkini! Istutaan ringissä, juodaan teetä ja keskustellaan antiikin Roomasta - voiko olla parempaa? Välillä sitä pitää ihan pysähtyä ja miettiä kuinka uskomatonta on, että voi oikeasti opiskella jotain niin itselle mielenkiintoista (ja valitettavasti varsin hyödytöntä noin tulevaisuutta ajatellen). Toisaalta harmittaa, että tämäkin on taas pian ohi - mikä on jo itsessään ihan uskomatonta.

Niin, viikonloppuna tulivat julki ensi syksyn valmistujaisten aikataulut. Silloin se iski ihan kunnolla, että minä valmistun tänä vuonna. Toivottavasti ainakin. Ihan hurjaa, vastahan mä tänne tulin! Kummallista, mihin se aika katoaa.

Porukat ovat ensi viikolla matkaamassa Lontooseen lomailemaan, ja sanoin tuppautuvani tiistaiksi seuraansa. Tuntuu mukavalta päästä taas Lontoon humuun, vaikka vain päiväksi. Täytynee väkertää etukäteen jo noita ensi viikon tehtäviä, ettei tule keskiviikkona kiire niiden kanssa.

Mutta tänään katson vielä hupsun the Avengersin. Ihan vaan sen kunniaksi, että Ralph Fiennes näyttää niin kertakaikkisen hyvältä liituraidassa ja bowler-hatussa.

Questions, questions, questions

Brimiltä. Koska en malta nukkua.

Mitä teit tasan vuorokausi sitten?
- Luin Stephen Kingiä, 'salem's Lot -nimistä teosta. Olen lukenut Kingiltä Cujon joskus vuosia, vuosia sitten, enkä silloin ollenkaan tykännyt kirjoitustyylistänsä. Syksyllä aloitin Musta Torni -sarjan, jäi vielä odottelemaan kesää. Eilen tuli kuitenkin kaupassa sellainen olo, että voisi vaikka taas kokeilla, josko jo tykkäisin. Saatan vaikka tykätäkin.

Kuinka tutustuit henkilöön, joka on kännykkäsi numeroluettelossa seitsemäntenä?
- Isihän se.

Onko sinulla paljon rutiineja?
- Hyvin vähän. Voisin oikeastaan sanoa, ettei ollenkaan - ei ainakaan sellaisia tiedostettuja.

Oletko rehellinen?
- En aina. Tärkeissä asioissa pyrin olemaan.

Miksi asut siellä missä asut?
- Tämä oli paras (ja halvin) niistä muutamasta, mitä syksyllä kävin katsomassa. Eihän tämä nyt ihan sitä ollut mitä haettiin, mutta eipä tuo kovin haittaa. Kyllä tässä nyt kesään viihtyyn.

Osaatko sanoa (kalenteriin katsomatta) monesko päivä tänään on?
- Juuri ja juuri. 19. päivä taisi alkaa noin vartti sitten.

Koska viimeksi teit itse ruokaa?
- Ihan liian kauan aikaa sitten.

Muistatko minkä CD:n ostit ensimmäiseksi?
- En kuollaksenikaan! Muistan muistaneeni sen vielä jokin aika sitten, mutta nyt en kyllä saa päähäni.

Millaisessa asennossa olet tällä hetkellä?
- Sängyllä, vasen jalka koukussa oikean alla. Läppäri sylissä.

Millainen perheesi on? Keitä siihen kuuluu?
- Mukava, sellainen kotoisa ja minunoloiseni. Ydinperheeseen kuuluvat äidin ja isän lisäksi veikka sekä sisso perheineen. Ja luonnollisesti Toni.

Mitä haluaisit huomenna tapahtuvan?
- Haluaisin saada aikaiseksi. Roman Law'ta olisi hyvä saada tehtyä ja European Human Rights Law'ta pitäisi opiskella.

Kuinka paljon salaisuuksia sinulla on?
- Hyvin vähän. En ole hyvä pitämään salaisuuksia, jos ne ovat omiani.

Näetkö paljon unia? Kerro viimeisin.
- Uneksin kausittain. Tällä hetkellä on menossa pitkä uneton jakso, enkä todella muista viimeisintä untani.

Oletko enemmän ujo kuin villi?
- Ujo. En tahtoisi olla, mutta minkäs sitä perusluonnolleen mahtaa.

Aistitko, jos sinua tuijotetaan?
- En varmasti aina, mutta joskus kyllä.

Ketä kättelit viimeksi?
- Enpä muista! Ei kun joo! Muistanpas. (Bad)IdeaParkin pormestaria. Don't ask.

Mitä näet kun suljet silmät?
- En yhtään mitään.

Kuinka monet kengät omistat?
- Viidet on mukana (plus reinot), kotona on lisäksi ehkä noin kymmenet. En muista, en ole koskaan laskenut.

Kuinka suuren joukon edessä olet esiintynyt?
- Ala-asteella olin mukana koulun näytelmissä, eli olisiko noin 200 henkeä oikea luku? Vai 300?

Mikä oli päivän paras juttu?
- Sain valmiiksi isin toisenkin kynsikkään (eli siis pulsuhanskan), pistän huomenna postiin. Pääsee isi tiirailemaan tähtiä, kun on viimein asianmukaiset hansikkaat.

Luokitteletko ihmisiä?
- Tietysti. Ihmismieli tykkää järjestää asiat lokeroihin.

Kuinka korkealta katselet maailmaa?
- Olen noin 160 cm pitkä, eli suunnilleen puolestatoista metristä.

Onko sinulla lemmikkieläimiä?
- Koira. Ei tosin täällä mukana, mikä on surku, mutta kotona. Ja toivottavasti tulee syksyllä toinen.

Kerro joku viehättävä piirre ihmisessä.
- Hymyileväisyys.

Oletko tullut enemmän äitiin vai isään?
- Ulkoisesti sekä että, sisäisesti ehkä enemmän isään. Samalla lailla unohdellaan asioita ja ollaan välillä omissa maailmoissamme. Ja tehdään ennen kuin ajatellaan.

Uskotko ihmeisiin?
- Sellaisiin raamatullisiin? Enpä juuri. Arkisiin ihmeisiin kyllä.

Kumpi on kiireisempää aikaa; arki vai viikonloppu?
- Työttömälle opiskelijalle arki ja viikonloppu eivät juuri eroa toisistaan.

Olitko iloinen herätessäsi aamulla?
- Olin. Ja yleensä olen.

Oletko tavannut isovanhempiesi vanhempia?
- En, valitettavasti.

Mikä tappaa kiinnostuksen (ihmisistä puhuttaessa)?
- En osaa sanoa, monet asiat vaihtelevalla menestyksellä. Toisessa ihmisessä tietyt piirteet eivät häiritse, kun taas toisessa ne ärsyttävät ja väsyttävät. Kovin yksilökohtaista.

Oletko kateellinen muille ihmisille?
- Täytyy myöntää, että harvoin. Toisinaan toki, mutta eipä sekään kestä sitä vihlaisua kauempaa. Harvoin sitä jaksaa keskittyä siihen toisen kadehtimiseen.

Oletko ollut kirpparilla myymässä?
- En ole. Monasti olen kyllä harkinnut, mutta ei ole tullut lähdettyä.

Koska eletään elämän parasta aikaa?
- Paha sanoa. Tuskin kukaan tietää sitä aikaa eläessään, eiköhän se selviä vasta jälkeenpäin.

Kuinka monta serkkua sinulla on?
- En tiedä tarkalleen. Siinä kymmenen nurkilla, kaikki isän puolelta.

Kirjoitatko päiväkirjaa?
- Paperista? Kyllä. Tosin se ei taida olla mikään virallinen päiväkirja, joskus kuluu viikkoja, etten katsokaan sinne päin. Kirjoittelen kun siltä tuntuu.

Koska olet viimeksi itkenyt?
- Veikkaisin viime viikkoa ja jotain elokuvaa. Reagoin aika vahvasti fiktioon, mikä on toisaalta vähän hupsua.

Mikä muistuttaa viime kesästä?
- Ei oikeastaan mikään. Viime kesä oli harvinaisen tasapaksu. Nautin kyllä, mutta eipä viime kesältä jäänyt oikein mitään mieleen. Paitsi Incubuksen keikka, se oli kyllä aika jees.

Olemmeko kaikki jollekin tai jotenkin korvaamattomia?
- Toivoisin, että olisimme.

Kuvaile hiustesi luonnollista väriä.
- Keskiruskeat.

Kenen nimipäivä on syntymäpäivänäsi?
- Onervan ja Kanervan.

Oletko koskaan käynyt vessassa elokuvateatterissa leffan aikana?
- Kerran, kun oli ihan pakko. Puolustuksekseni sanon, että olin jo nähnyt kyseisen elokuvan aikaisemmin, enkä häirinnyt niitä kolmea muuta katsojaa pois pujahtaessani. Ja opin läksyni.

Onko sisäinen kauneus vain rumien puhetta?
- Ei ole. Minusta sisäinen kauneus tekee ihmisestä viehättävän, ulkoisesta olemuksesta riippumatta. Ja toki myös päinvastoin.

Menetkö koskaan nukkumaan meikit naamassa?
- En kovasti meikkaile, mutta joskus on saattanut jäädä ripsarit pesemättä.

Osaatko keittää riisiä?
- Totta kai. Ja vieläpä pohjaan polttamatta.

Pidätkö yksinäisyydestä?
- Pidän yksinolosta, mutta varsinainen yksinäisyyshän on eri asia. Yksinäisyys ahdistaa ja saa mielen mustaksi.

Onko sinulla unelmia?
- On toki. Ne ovat aika arkisia, mutta unelmia yhtä kaikki.

Lempivuodenaikasi?
- Syksy, ihan ehdottomasti. Alkusyksystä ihan loppusyksyn ensimmäisiin pakkasiin. Pidän kyllä ihan kaikista vuodenajoista, mutta syksy on suosikkini.
- Kesä.

Luonnonilmiö

Viime yönä saatiin taas lunta ihan kunnolla, ja tänään olikin sitten Bristol kaaoksessa. Julkiset eivät kulkeneet ja yliopistokin oli eilisen tapaan suljettu - päivän luennot siirtyivät siis hamaan tulevaisuuteen.

Heti aamusta oli ihan pakko vetää kumpparit jalkaan ja lähteä ulos kahlaamaan. Kyllä se veti hymyn huulille, vaikka ilmeisesti ihan kaikki eivät vallinneista sääolosuhteista olleetkaan niin kovin ihastuneita. Puolilta päivin läheinen nurmikenttä oli täyttynyt pulkkailevista ja lumiukkoja rakentelevista perheistä sekä koiranulkoiluttajista. On aika harvinaista herkkua näille paikallisille tuollainen ihan oikea talvisää lumituiskuineen.

Pidin siis ihan suosiolla tänään rokulipäivän, huomenna täytynee taas sukeltaa esseiden ihmeelliseen maailmaan. Mutta ei ihan vielä.

Lunta

Täällä on tällä viikolla tullut lunta, melkein ihan oikea talvi siis. Huomenna pitäisi tulla lisää, mutta saas nähdä. Tuskinpa kuitenkaan, ei mun tuurini niin hyvä ole. Vaan on se jännä, kuinka pieni suomi-neito piristyy lumentulosta - tulee niin perin kotoisa olo! Eilen tarvoin kaupungilla hymy huulilla, ihan vain jäisen maan kunniaksi.

Kävin myös katsastamassa Valkyrien, ja kyllä tavallaan tykkäsin. Piti ihan välillä muistuttaa itselleen, että huonostihan tässä käy - sen verran pisti jännäämään, onnistuvatko sankarit suunitelmissaan. Samalla tuli mieleen Stephen Fryn Making History, nyt tekisi mieli lukea se, mutta kun se pirulainen on Suomessa. Making History on ajatusleikki siitä, millainen maailma olisi, jos Hitler ei olisi syntynytkään. Muistikuvani ovat harmillisen hataria, mutta huonosti siinäkin taisi käydä: Hitlerin poissaollessa vallankahvaan tarttui joku vieläkin pahempi ja kyvykkäämpi. Vaan oli aika vinkeä teos, kaikenkaikkiaan.

Aivan järkyttävä koirakuume taas päällänsä. Pitäisi tehdä koulujuttuja, mutta e-hei, ei toivoakaan. Roikun taas ihan väärillä nettisivuilla. Mitenköhän on, uskaltaisiko sitä jo pantoja osteskella?

Onko pakko nousta sängystä jos ei tahdo?

Täällä on kylmä. Olen tässä yön ja aamun aikana tarkkaillut, josko vaikka hengityskin höyryäisi, mutta ei nyt sentään. Nukuin kuitenkin villasukissa, pitkissä housuissa, pitkässä yöpaidassa, college-paidassa, jonka hupun alta näkyi juuri ja juuri nenä ja silmät, sekä tumput kädessä. Niin, ja kolmen peiton alla. Ja silti heräilin muutamaan otteeseen vetämään peittoa pään yli. Tämä on sanalla sanoen hulluutta.

Tätä en todellakaan jää kaiholla muistelemaan.

Väsy

Perillä. Päätä särkee ja väsyttää, kymmenen tunnin rahjustaminen ottaa kyllä osansa.

Huone on ihan jäässä, patteri ei lämpiä, ja paleltaa jo nyt. Että hyviä unia sitten vaan, veikkaanpa, ettei taida uni tulla tänä yönä.

Tätä minä en kaivannut.

Lauantai on hyvä päivä lentää

Tänään saunassa yllätin itseni ajattelemasta kuinka paljon yksinkertaisempaa olisikaan, jos ei tarvitsisi matkustaa. Lähtö Bristoliin ei tunnu ikävältä, mutta se rahjustaminen...

Olen vannonut, etten koskaan ala vihata matkustamista. Minusta ihmiset jotka valittavat, kuinka he matkustavat niin paljon, että siitä on tullut rasittavaa, ovat aina kuulostaneet snobeilta ja kertakaikkisen typeriltä. No, sanotaan nyt vaikka niin, että vaikka en suostukaan kutsumaan matkustamista rasittavaksi, voisin silti viimein myöntää ymmärtäväni, miksi jotkut sen sellaisena kokevat. I stand corrected.

Ja Bristolista puheenollen...

Entinen vuokraemäntäni tahtoisi lisätä minut 'ystäväkseen' Reunion.comiin. (Tuo lause jättää kokonaisuudessaan minut vähän hämmentyneeksi.)