Ajoissa aika ajoin

Aika muistutti taas olemassaolostaan. Minulla on ollut ongelmia ajan kanssa niin kauan kuin muistan. Olen usein aivan liian tietoinen ajan kulumisesta, ja jo ala-asteella saatoin uppoutua ajatusleikkeihin ajan kulusta: toisinaan se oli kiehtovaa, toisinaan taas ajatus siitä, että tämäkin ajatus on jo historiaa, oli varsin pelottava. Mikä on elämisen tarkoitus, jos ihmiselämä on vain ajatuksen mittainen? Onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä, nouseeko aamulla sängystä, jos itsensä kuitenkin löytää kuolinvuoteelta nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa? Olen kuitenkin ollut aina myös taitava sysäämään huolet taka-alalle, ja niin olen tehnyt ajankin kanssa, mutta aina silloin tällöin se palaa vaivaamaan ajatuksiin. Tämä syksy on kuitenkin kulunut aika huolettomissa tunnelmissa: koulujuttuja on toki ollut ja kiirettä pitänyt, mutta viime vuoden alavireestä ei ole tietoakaan. Aika ei ole tuntunut valuvan käsistä hiekan tavoin. Olen taas nauttinut olosta Saarella, ja opiskelu on tuntunut hyvältä.

Viikolla sattui kuitenkin silmiini jakso Doctor Whota: sama jakso, jonka katselin päivälleen viisi kuukautta sitten, tyhjenevässä huoneessa muuttolaatikoiden ja muuttokiireen keskellä. Oli aika jännä kokemus. Muistin tismalleen missä istuin (pöydän ääressä liian matalalla toimistotuolilla, ihan reunalla; kyynärpäät pöydällä), miltä tuntui avoimesta ikkunasta puhaltanut kesäillan vire niskassani, ja mitä ajattelin sen nelikymmenminuuttisen jakson aikana. Piti ihan jäädä katsomaan, sen verran pisti pasmat sekaisin. Vaan toisaalta, eikö aikamatka juuri Doctor Whota katsellessa ole kuitenkin ihan perin tilanteeseen sopivaa...

Viisi kuukautta on kulunut niin auttamattoman joutuisasti! Kesällä marraskuu tuntui olevan niin kaukana - ja tässä sitä nyt ollaan, marraskuun viimeisellä viikolla.

Mihin se aika lentää?

//

On a much lighter note...

European Human Rights Law'n essee on nyt printtausta vaille valmis. Se tosin tarkoittaa sitä, että huomenna on alettava Equity & Trustsin essee, ja alkuviikosta on pakerrettava Roman Law'n workshopin parissa (mikä ei sinänsä ole ongelma, sillä olen aina kokenut Rooman historian suht mielenkiintoiseksi, ja tuo kurssi on sen suhteen aivan unelma: istutaan ringissä, juodaan teetä ja keskustellaan Roomasta - ihanan professori Horrocksin johdolla). Which means that the fun is only beginning. Itse asiassa olen ehkä ensimmäistä kertaa ikinä ajoissa: ensimmäisen esseen deadline on vasta torstaina, ja toisen 15. päivä joulukuuta. Vaan käytännössähän mulla on tasan ensi viikko aikaa, sillä veikkaanpa, ettei Lontoossa paljoa esseitä kirjoitella (vaikka sitä aikaahan todennäköisesti olisi, jos teatterilla meinaan kauankin päivystää), ja olen lähdössä kotiin päin joulunviettoon jo 13. päivä.

Uusi tunne tämä, koulutehtävien ajoissa tekeminen. Yleensä kun se jää aina ihan viimetippaan.

Vielä kun saisi unenpäästä kiinni tämän päivän puolella.

Electronics - beshrew!

Mun rakas jukeboxini, pieni ja sorja iPodini, alkaa näyttää vanhenemisen merkkejä. Se on naarmuuntunut ja suhteellisen kärsineen näköinen vehje, ja viime aikoina sen akku on alkanut osoittaa onnettomia merkkejä ahkerasta käytöstä. Hyvin sillä vielä pärjää, ja jaksaa se hienosti pyörittää musiikkia sen viisi, kuusi tuntia, mikä kattaa kotimatkan aika hyvin. Pieni alkaa vaan lämmetä aika nopsaan ladattaessa, eli ei ole ihan priimakunnossa tuo akku, kun ei vastaanota virtaa enää ihan kunnolla.

Noh. Ei siinä mitään, näin näille elektroniikan ihmeille kaikille käy, ennemmin tai myöhemmin - mutta silti. Mun koko musiikkikirjastoni on tuossa pienessä mustassa, en millään tahtoisi luopua siitä jonkun akun kuolettumisen vuoksi! Saakohan siihen vaihdettua tuota akkua, sitten kun se aika on? Onkohan se kuinka kallista? Pitänee käydä utelemassa Macin liikkeestä, jahka pääsen takaisin Tampesteriin...


Ja kun nyt päästiin vauhtiin...

Mun uusi Nokiani. Se on nätti, se on vihreä, ja se on pieni ja sippoinen - mutta se on ihan onneton. Se käytettiin huollossa heti ensimmäisen viikonlopun jälkeen, koska virransäästötilaa ei saanut pois päältä. Puhelin tuli huollosta tismalleen samassa kunnossa kuin missä se vietiinkin, mutta en ehtinyt tehdä asialle mitään, kun tuli kiire Saarelle. Ajattelin, että kyllä sillä nyt jouluun pärjää - ja niin pärjääkin -, mutta on se silti ikävä. Akkukaan ei kestä kolmea päivää kauempaa, eli jotain häikkää tuossa nokialaisessa on. En kuitenkaan ole jaksanut käyttää sitä huollossa täällä päässä, kun sen kanssa juuri ja juuri pärjää, ja huoltokeikka on kuitenkin edessä kotosalla. Vaan ärsyttää silti ihan vähäsen.

Something is rotten in the state of Denmark!

Kyllä mä nyt pari päivää pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että täytyy lähteä. Olen niin kertakaikkisen täpinöissä pelkästä ajatuksesta, että kyllä se jäisi harmittamaan, jos jättäisin kokeilematta onneani. Tuon Hamletin nähdäkseni olen kuitenkin valmis uhrautumaan vähän taloudellisestikin - mikä tosin tietää sitä, että sukulaiset saavat tänä jouluna lahjaksi lähinnä sukkia... (Anteeksi.)

Ensi viikko hurahtaakin mitä luultavimmin Hamletia tavaillessa. Täytynee varmuuden vuoksi tutustua tuohon alkuperäiskielelläkin, edellisestä lukukerrasta kun on vierähtänyt helposti kolmekin vuotta, ja silloinkin kyseessä oli suomenkielinen versio. Tällä hetkellä lukeminen edistyy äärimmäisen hitaasti lähinnä siitä syystä, että en malta lukea - minun täytyy saada lausua ääneen. Samaa vikaa on ollut havaittavissa aiemminkin erinäisten näytelmien kanssa (esimerkiksi Oidipusta lausuin eräänäkin syysyönä muutama vuosi sitten, kotimatkalla illanvietosta - ja ihan selvin päin), ei se teksti yksinkertaisesti pääse oikeuksiinsa, ennen kuin sen kuulee. Vaikka en mikään runonlausuja (saati sitten esiintyvä taiteilija) olekaan.

Vielä hieman epävarmana kysyin muutamalta ystävältä, lähdenkö vai jäänkö - vaikka tiesinhän minä jo etukäteen, että vastaisivat oikein tuohon kysymykseen. Enhän minä nyt ihan rehellisesti edes halunnut mitään järkiperäistä palautusta maanpinnalle, kunhan omaatuntoani tahdoin lepytellä. I:llä tosin taisi olla omakin lehmä ojassa, sillä hän esitti vastakysymyksen: hankkiako käytännölliset talvikengät, kun vanhat jo vähän vuotavatkin, vai jumalaiset (ja kieltämättä epäkäytännölliset) juhlakengät? Sovittiin, että I ostaa juhlakengät ja minä matkustan Lontooseen; tuskin hänkään odotti kysymykseensä toisenlaista vastausta.

Esitin tämän dilemmani myös isoveikalle, mutta eihän siitä juurikaan apua ollut. Horisi vain jostain Salkkari-Ollista, mihin minä taas jouduin huomauttamaan, että jos samassa lauseessa puhutaan Salkkari-Ollista ja Hamletista, niin ehkä ei pitäisi yllättyä, jos toinen jää vähän kysymysmerkiksi. Veikka, joka varsin hyvin tietää, etten ole seurannut kyseistä saippuasarjaa vuosikausiin, vastasi: "Niin totta... Mä kans jo ihmettelin että kuka helvetin Hamlet...? [...] Ja soittele sitten kun Hamlet on esiintyny Salkkareissa!"

Irvileuka.

Äärimmäisen epävarmaahan se lipun saaminen on, mutta toki se on ainakin asteen verran helpompaa, jos raahautuu paikanpäälle! Lontooseen karkaan siis viikon päästä maanantaina, vaikka sitten näyteikkunaostoksille ja museokierrokselle, jos ei muuta. Enkä mä siltä kaupungilta kyllä välttämättä muuta kaipaakaan - mulle riittää pelkkä Lontoo ihan itsessäänkin.

Ensi viikosta tulee pitkä. Hyvin, hyvin pitkä.

On-Stage Madness

Minä vihaan teatteria. Vihaan sitä, että se on niin kertakaikkisen ainutlaatuinen kokemus. En pidä ajatuksesta, että näytelmän voi nähdä vain kerran, ja sen jälkeen se on ikuisesti tavoittamattomissa. Pelkään, että unohdan. Että vuosien jälkeen sitä muistaa vain, että näytelmä oli mieletön, mutta kaikki muu on kadonnut iäksi.

Vaan eihän se noin mene. En saa uskoteltua sitä edes itselleni, edes minä en unohda - vaikka muistini muuten onkin ehkä tämän pallonpuoliskon 21-vuotiaiden huonoin. Teatteri on taidemuoto, joka tekee parhaimmillaan lähtemättömän vaikutuksen katsojaan; se valtaa pienen nurkan mielessäni, eikä katoa sieltä minnekään - muistan edelleen ensimmäisen näkemäni näytelmän noin 15 vuoden takaa. Ja mikä tärkeintä: muistan sen tunnelman; sen, miksi juuri kyseinen näytelmä oli niin merkittävä. En minä unohda. Minä rakastan teatteria.

Ja tämän vuodatuksen tarkoitus?

Tahtoisin kuollakseni (siis todella kuollakseni) nähdä Royal Shakespeare Companyn Hamletin. Minulla on vain kaksi pikkiriikkistä ongelmaa: a) sitä esitetään vain aikavälillä 3.12.-10.1. ja b) se on loppuunmyyty. Ja tässä vaiheessa tahtoisin vielä demonstroida haluani nähdä kyseinen produktio: soitin RSC:in ja kysyin. Siis minä, joka alan täristä jo pelkästä ajatuksesta, että asioita pitäisi hoitaa puhelimitse. No, tästäkin huolimatta harkitsen ihan vakavissani lähtöä Lontooseen. Onko siinä mitään järkeä? Matkustaa Lontooseen ja takaisin, viipyä siellä mahdollisesti neljä yötä, ja siltikin on vain häviävän pieni mahdollisuus saada lippua näytökseen. Mutta toisaalta, jos aivan jumalainen tuuri kävisi, saattaisin myös saada lipun. Ja se olisi ehkä hienointa ikinä.

Minulle täytyisi nyt puhua järkeä. Olenko ihan järjiltäni, jos lähden? Skippaan pari luentoa ja menen. Silloin olisin ainakin yrittänyt... No, onneksi tässä on nyt kaksi viikkoa aikaa harkita - jos tuo olisi nimittäin ollut huomenna, istuisin jo bussissa.