Totally Random

Olen ihan hirmuisen väsynyt koko ajan. Tuntuu, ettei vaan aamulla jaksa nousta ylös ihmisten aikaan, vaan tekee mieli nukkua puolille päivin. Huomenna täytyy raahautua yliopistolle yhdeksäksi, eli pakkoherääminen on edessä. Täytyy saada tämä unirytmi normaaliksi ja kohdalleen, eihän tällaisesta tule yhtään mitään. Että vaan nukutaan.

Aiheesta kolmanteen, Amiloni on kosahtamassa. Eilen se pimeni kolmesti ihan kesken kaiken, saas nähdä miten tänään käy. Kone ei siis sammu (kaikki virtavalot palavat normaalisti ja tuuletinkin pyörii), vaan pelkästään ruutu pimenee. Siinä ei sitten auta kontrolaltdeletet eikä escit, vaan koko rakkine pitää sammuttaa ja käynnistää uudestaan. Mainitsin tästä eilen Isille, joka oli tänään soitellut Fujitsun tukikeskukseen, mistä oltiin vaan sanottu, että kovalevy on vissiin kosahtamassa. Bra. Tämähän tästä puuttuikin, että puoli vuotta vanha kone simahtaa käsiin. (No, ei siinä mitään, eipä tämä muutenkaan edes käynnisty, ellei virtajohto ole kiinni verkkovirrassa. Konehan käytettiin huollossa jo viikon jälkeen ostamisesta, ja silloin tähän tilattiin uusi akku. Virtapiikeistä puhuivat. No, ei auttanut uusi akku; ei käynnisty kone edelleenkään pelkän akun varassa. Tällä ei sinänsä ole ollut mitään käytännön merkitystä, koska mulla tämä kone on koko ajan verkkovirrassa muutenkin, mutta silti.) Antoivat jonkun tukikeskuksen numeron täällä Bristolissa, mutta koitan nyt selvitä kuitenkin Suomeen asti tämän kanssa. Pari viikkoahan tässä enää on muutenkin. Raivostuttaa vaan, kun teknologia pettää.

Niin, ja mun all time favourite -bändi, Incubus, on tulossa kesäkuussa keikalle Helsinkiin. En ihan totta ole mikään konsertti-ihminen (kerran olen nähnyt Zen Cafén livenä ja kerran Backstreet Boysin. Oli kuulkaa kova sana silloin kymmenen vuotta sitten!), mutta tämä on nähtävä! Ilmoitin jo Veikalle, että on hänen isoveljellinen velvollisuutensa hoitaa rakkaimmista rakkaimmalle pikkusiskolleen liput tuonne, ja vaikka se hölmö vähän naureskelikin ("hah, rappiopoppia!"), niin lupasi kuitenkin katsoa mitä voi tehdä asian eteen. On se vaan niin kaikista parhain isoveikka.

Koiruuksia

Olen taas viime aikoina koirakuumeillut oikein urakalla. Palloilen edelleen päättämättömänä afgaanin ja borzoin välillä, enkä voi vieläkään ihan satavarmasti sanoa, kumman puoleen kallistun. Se on joka tapauksessa ihan saletti, että 10-ryhmästä se koiruus tulee (vaikka Veikka mulle sanoikin kesällä, että "eihän sitä voi ottaa edes syliin! Kyllä musta sellanen kainaloonmentävä olis parempi."). Järki puhuu borzoin puolesta, mutta mielikuvissani näen aina afgaanin. Saa nyt nähdä, kumpi lopulta voittaa - järki vai tunteet.

Tänään kuitenkin rohkaistuin ja otin yhteyttä kotipaikkakunnallani asuvaan afgaanikasvattajaan: jännitti aivan mielettömästi! Viime vuonna mailasin muutamallekin cockerikasvattajalle, joista muistaakseni yksi vaivautui vastaamaan - mitä jos tästäkään ei kuuluisi mitään? Kyseinen kasvattaja kuitenkin vastasi viestiini vain parin tunnin minimaalisella viivellä ja kutsui minut pääsiäislomalla kylään; tutustumaan. Olen ihan innosta pinkeänä! Juu, ei ole vielä ajankohtaista ainakaan vuoteen, ehkä kahteenkaan, ja tiedän, että vierailu tekee siitä odotuksesta kymmenkertaisesti kamalamman, mutta silti. Tuntuu aivan mielettömän hyvältä, että tätä kasvattajaa tuntuu ihan oikeasti kiinnostavan potentiaaliset pennunostajat, vaikka vähän ajoissa ollaankin liikenteessä.

Jännittää ihan siasti! Ja tekisi mieli laittaa tähän joku hymiökin, mutta en laita. Joku roti sentään.

Auringonpaistetta ja kuunpimennyksiä

Niin, tänä yönä on kuunpimennys. Huomenna on vapaapäivä, joten ajattelin koittaa, josko jaksaisin valvoa ja katsella, mutta saattaa olla, että uni maittaa sittenkin paremmin. Sitä paitsi, siellä taitaa olla taivas pilvessäkin. Saa nyt katsoa. Ehkä laitan kellon soimaan kolmelta ja nukun siihen asti. Valvominen oli kuitenkin suunnitelmissa, kun pesiydyin sängyn nurkkaan peittojen alle kulhollinen Pezejä sylissäni ja DVD tietokoneessa.

Little Miss Sunshine on ehkäpä hauskin näkemäni elokuva ja kuuluu ehdottamasti suosikkeihini. Leffa on kestänyt monta katselukertaa, eikä ole ainakaan kärsinyt niistä. Tässä on jotain eriskummallista, jotain, mikä nostattaa hymyn huulille ja kyyneleet silmiin. Pidän aivan suunnattomasti elokuvan tunnelmasta: elokuva jättää jälkeensä yhtä aikaa melankolisen ja täydellisen riemastuneen olon. Kaikkine kummallisine juonenkäänteineen leffa on kuitenkin jotenkin niin aito; niin elämänmakuinen! Tyksin kovasti. Tämän elokuvan pariin palaan mielelläni kerta toisensa jälkeen.

Kun näin Little Miss Sunshinen ensimmäisen kerran aavistin välittömästi, että tämä elokuva tulee olemaan yksi suosikeistani. Näin nopeasti pähkäiltynä mieleeni nousee vain kolme muuta elokuvaa, joiden kohdalla on käynyt samoin; joiden tiesin välittömästi nousevan suosikeikseni: Fight Club, Lost in Translation, Quills sekä Pianisti. Hyviä elokuvia olen nähnyt kymmenittäin, mutta juuri nämä elokuvat ovat tehneet minuun suunnattoman vaikutuksen juuri tunnelmallaan ja ehkä ennen kaikkea juuri sillä fiiliksellä, minkä ne jättivät lopputekstienkin jo loputtua. Minulle nämä ovat olleet elämyksiä suurella E:llä.

Peruslauantai

Jälleen viikonloppu. Rästissä siivoilua, roskienvientiä, koulujuttuja ja tiskejä. Jotenkin aikaa tuntuu koko ajan olevan ihan liikaa tai ihan liian vähän, katsantokannasta riippuen, eikä kumpikaan ole koskaan hyvä. Useammin kuin kerran olen yllättänyt itseni jälleen pohtimasta ihan tosissani, että mitäs jos sittenkin ottaisin tänne koiran jo ensi syksyksi, täytyyhän täällä nyt muitakin koirallisia opiskelijoita olla! Tällaisilta haaveilta tosin kannattaa varmaan katkaista siiven heti alkuunsa ja keskittyä suosiolla johonkin ihan muuhun.

Olen tällä viikolla istunut harvinaisen paljon sisätiloissa. Ulkona on ollut aika kylmä, eikä ole oikein tehnyt mieli lähteä tarpomaan sankkaan sumuun, mutta tänään haahuilin aamusella ulkona joululahjakamerani kanssa. Ihan peruspokkarihan tuo on, mutta en silti ole oikein saanut otetta siihen. Suuntasin siis läheiselle nurmiaukealle katselemaan ulkoilevia koirakkoja ja vääntelemään kameran namiskoja. Tuskin sain yhtäkään teknisesti onnistunutta kuvaa otetuksi, mutta eipä se ollut tarkoituskaan. Säätöjä lähdin opettelemaan, ja tulipa nyt ainakin kamera tutummaksi. Kamera aiheutti tosiaan ihmetystä heti alkumetreillä, kun koitin kuvata vuoden ja neljän kuukauden ikäistä siskontyttöä kameraan valmiiksi ohjelmoiduilla "lapset ja eläimet" -säädöillä: kuva meni epäselväksi pienestäkin liikkeestä. Mikä älli siinä on? Kysyn vaan. Lapset ja eläimethän pysyvät tunnetusti hievahtamatta ja nätisti paikallaan kuvattaessa... Tänään opiskelin sitten tuotakin, miten liikkuvan kohteen saa pysymään tarkkana, ja ihan hyvin se lopulta onnistui manuaalisäädöillä.

Ehdoton suosikkikuvani tältä aamulta. Ei missään nimessä millään mittapuulla onnistunut kuva (horisontti vinossa, kohde kuvassa vain puolittain ja kaiken lisäksi vasen takajalka vähän kummassa asennossa - näin alkajaisiksi), mutta silti jotenkin kovin veikeä. Puiston poikki kirmaava nuori rhodesian ridgeback uros.

Keskellä viikkoa

Tänään on tallustettu mudassa, hypitty kuralätäköissä, naurettu, laulettu (ei tosin ääneen, mutta noin niin kuin sisäisesti tavailtu sanoja), nautittu harvinaisen kauniista keskiviikkopäivästä, virnistelty, huokailtu ja ihasteltu, hepuloitu... Aika hyvä päivä siis noin kaiken kaikkiaan.

Niin, kävelin tänään yliopistolle. Tunnin täältä kämpiltä sinne tallustelee, mutta reitti on aivan mielettömän mukava, ja tykkään kyllä kävellä - varsinkin tällaisella säällä kuin tänään: aurinko paistoi siniseltä taivaalta muutamien pilvenhattaroiden lipuessa laiskasti yläilmoissa. Mikäs siinä on kävellessä ja ihastellessa maisemia. Kyseisestä reitistä puolet kulkee siis nurmikentän/-aukean poikki, ja varsinkin näin lämpimällä ilmalla ja sateen jälkeen kenttä on paikka paikoin aika mutainen. Tajusinpa kuitenkin ottaa kumpparit kassiin, eli vaihdoin jalkaani asianmukaiset jalkineet siirtyessäni asfalttiviidakosta mutavelliin. Ja olipa muuten mukava tarpoa mudan läpi ja hyppiä kuralätäköissä, kun ei tarvinnut huolehtia kengistä! Olisihan sieltä kikkailemalla kuivin jaloinkin selvinnyt, mutta mitä hullua, kun kerran sai mudassakin tallustaa ihan huoleti. Hyvin mielin siis heti aamusta.

Niin, ja illalla löysin YLE Areenasta Karjalan kunnaiden neljä viimeisintä jaksoa. Miten ihmeessä tuokin on mennyt minulta ihan ohi? Olisivat nimittäin näkyneet täälläkin! Minä olen aina tällainen myöhäisherännäinen näissä asioissa, pah. Mutta onpa siinä muuten sarja. Hyvää kotimaista olenkin odotellut vuosikausia, ja nyt sen löysin. Ihan varmasti kaikki eivät tykkää, mutta minuun iskee tuollainen elämänmakuinen rentoilu. (Ilmeisesti keski-ikäistyn jo näin kaksikymppisenä...) Tuo on juuri sellainen sarja, jota oltaisiin kotona katsottu kaksin Äitin kanssa.

Nyt pitäisi vielä päättää, jaksanko huomenna raahautua luennolle vai menenkö perjantaina. Kaipa sitä voisi huomenissa taas tallustella yliopistolle, niin saisi viettää pitkän viikonlopun. Niskahierontaa kaipaisin, hymyily sattuu niskaan. (Niinpä.)

Niin, ja tätä yhtä urpoa olen myös tänään kaivannut: