Sticks and stones...

Aika, se on takonut mulle paksun nahan. Enää eivät sanat uppoa syvälle ja jätä jälkeensä luonnottoman kauan paranevia haavoja. Kai se iho on jo niin arpinen, että siitä kimpoaa kaikki - ainakin näennäisesti jälkiä jättämättä.

Vaan silti, niitä sanoja lentelee - nykyään toki huomattavasti harvemmin kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihmiset ne vaan ovat perusluonteeltaan kaikki samanlaisia, ihan maantieteelliseltä sijainniltaan, iästään ja sukupuolestaan riippumatta. Ja jotain vikaa täytyy minussakin olla, kun olen näitä saanut kuunnella ihan pienestä tytöstä saakka.

Mutta eikö sen pitänyt mennä niin, että se mikä ei tapa, vahvistaa? Näin minulle on aina kerrottu. Miksi siis pienestä ja epävarmasta tytöstä on kasvanut epävarma ja heikko aikuinen? Kaikkien matematiikan lakien mukaan, eikö minun tulisi olla vahva ja itsevarma. Vai valettako se on kaikki ollut?

Miksen voi olla se voimakas, sosiaalinen ja menevä ihminen, joka haluaisin olla? Miksi sen pitää olla niin helvetin vaikeaa? Ja miksi on helpompaa laskea pää, antaa periksi ja itkeä?

Kevätillan iloja

Olen jo kuukausitolkulla ihmetellyt, mistä tuo ulkoa kuuluva musiikki oikein tulee. Aina silloin tällöin iltaisin jostain ihan naapurista kuuluu siis sellaista easy listening -musiikkia, franksinatraa ja muita klassikoita, ja joskus se kuulostaisi tulevan ihan livenä. (Tänä iltana on mm. satanut miehiä, uskottu päiväuniin, selviydytty, kävelty tuhat mailia ja haettu henkeä taivaalta. Ihan mahtihomma! Tiedän, mun musiikkimakuni on täysin vinoutunut.) Opiskelija-alueella se on tuntunut vähän kummalta, kun tuppaa tuo täällä muuten kuuluva musiikki olevan vähän toisenlaista... No, tänään tuo arvoitus ratkesi - tuossa ihan vastapäätä on tanssisali! Kevään tultua tarkenee pitää ovia auki, joten tänään ikkunasta tähystellessäni pistivät silmään nuo tanssilattialla pyörähtelevät parit, ja sieltähän se musiikkikin tulee. Tulipa kertakaikkisen hyvä mieli, ja tekisi melkein itsenikin mieli tuonne sekaan - vaan en osaa tanssia, enkä uskaltaisikaan. Tyydyn siis avaamaan ikkunaa ja nauttimaan hauskasta musiikista.

Tällaisina iltoina ei ole ikävä mihinkään, eivätkä huolet paina (vaikka olisi ehkä syytä). Kaupungin valot välkkyvät pimeydessä ja musiikki laittaa hymyämään. This is life.

Red Nose Day

Ei, tänään ei kirjoiteta ryyppyperjantaista tai krapulapäivästä, vaikka 'Red Nose Day' onkin. Kyseessähän on siis Comic Reliefin perinteinen hyväntekeväisyystempaus, jonka tarkoituksena on, no, kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen. Paikalliset TV-tähdet, jalkapalloilijat ja koko kansan julkkikset naurattavat väkeä, ja toisinaan vähän itkettävätkin (vrt. Elämä lapselle -konsertti, jonka aikana aina yleisölle näytetään pätkiä sairaista lapsista ja surkeista oloista - potenssiin sata). Komedian varjolla kuitenkin edetään, joten ilta kulunee pöhköilyn ja yleisen hölmöilyn parissa BBC:tä tuijottaessa. Olenpa ääneenkin naureskellut, eli pöhköily puree. (Ja ihana, ihana David Tennant, jonka vähän ehkä geeky charmi jaksaa kyllä ihastuttaa! If I give £50 to Comic Relief, can I kiss you?)

Höpsöilyä, siis.

Huomenna tarttis ehkä taas ryhdistäytyä, ja vaikka herätä ihmisten aikoihin... Jos sitä vaikka saisi jotain ihan oikeasti aikaiseksi, taas pitkästä aikaa. Pyykkejä pitäisi tehdä, tiskejä tiskata, siivoilla ja koulujuttujakin tehdä. Mutta kun ei aika riitä, vaikken mitään oikein teekään! (Juuri tänään Veikan kanssa mietittiin, kuinka mahtavaa olisi jos nukkumisesta maksettaisiin - oltaisiin kyllä jonossa ihan välittömästi!)

Edit, joskus seuraavan vuorokauden puolella. Vaan pistäähän se ajattelemaan, tuo Comic Relief siis. Siinä missä Afrikassa kuolee 3000 lasta päivittäin malariaan ja lapsia katoaa Intian kaduilta jäljettömiin, täällä pähkäillään josko sitä jaksaisi huomenna vaikka tiskata ja pestä pyykkejä, vai josko kuitenkin pitäisi pyjamapäivän ja katselisi leffoja. Jep. Ihan samoja kortteja ei ole kaikille jaettu, ja ihmisen arvo on riippuvainen monesti siitä, mihin on sattunut syntymään. Kyllähän se pysäyttää, totta helvetissä! Mutta mitä tuolle asialle voi tehdä, vai voiko sille tehdä mitään? Onhan se aina mahdollista muuttaa ehkä sen yhden perheen elämä, mutta kun samalla kärsivien määrä moninkertaistuu aivan koko ajan. Ei maailmaa muuteta noin vain, yhden ihmiselämänkään aikana. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kannattaisi yrittää. Tänä iltana Comic Relief keräsi lähes £58 miljoonaa, eiköhän siitä liikene jonkin verran ihan hyväänkin tarkoitukseen. Tällaisina päivinä usko ihmiskuntaan palautuu taas ihan vähän; ehkä meillä on vielä toivoa.

Google Analytics Rocks!

Niin, ja tähän blogiin on muuten viime aikoina löydetty mitä kummallisemmilla hakusanoilla:

mitä tarkoittaa sippoinen - sippoinen on sellainen pieni ja sievä. Tai no, ennen kaikkea pieni. Sellainen, jonka voisi kuvitella mahtuvan minne tahansa. Sellainen kompaktin kokoinen.

sampolan cry baby - hei, nyt muuten alkoi minuakin kiinnostaa! Kuulostaa suorastaan hymyilyttävältä. Nimimerkillä: Sapolan kasvatti

koirat wales cork' - liekö tällä tarkoitettu welsh corgia? Cardigan vai pembroke? Meidän naapurissa asui joskus tuollainen pembroke, oli kova haukkumaan ja vähän hermoheikko. Sellainen tappijalkainen koira. Tässä vielä linkki Suomen Welsh Corgi Seura ry:hyn, ehkäpä sieltä selviää paremmin.

Sekä viimeisimpänä muttei vähäisimpänä:

katja 31, kuolen ennen kesää - jokseenkin morbid, ja jollain lailla pysäyttävää.

Ai mikä, paistio vai?

Mut tunteville tulee aina yhtä suurena yllätyksenä, että pidän jalkapallosta. Ihan penkkiurheilijahan minä olen, mutta suosikkilajini on ehdottomasti jalkapallo; maajoukkuekiekkoa seuraan myös mielelläni, mutta seuratasolla se ei jaksa innostaa - toisin kuin se futis. Suomen taso ei tosin päätä huimaa, ei maajoukkue- eikä seuratasolla, mutta brittiläinen, italialainen ja espanjalainen jalkapallo nappaavat kyllä. (Ja naissukupuolen edustajanahan täytyy myös mainita, että jalkapallo on kaiken lisäksi äärimmäisen mukavaa seurattavaa, ihan jo niiden pelaajienkin puolesta - mutta tätähän ei sanota ääneen!)

Ihan erityisesti tykkään italofutiksesta. Se on sellaista... Sopivan tyttömäistä ja dramaattista kaatuiluineen ja tuomarille russuttamisineen. No ei. Parhaimmillaan italofutis on teknistä ja taitavaa, sellaista vähän hienostunuttakin (ainakin tähän brittifutikseen verrattuna), mikä iskee minuun suurimmalla voimalla. Pahimmillaanhan italialaiset tosiaan kaatuilevat ja selittelevät hyvän osan peliajasta, mutta se on vain sellainen osa italofutista, mikä täytyy vaan hyväksyä jos siitä on nauttiakseen. Ja minä olen aikanaan ohittanut sen olankohautuksella, ja sillä hyvä.

'Minun joukkueeni' on aina ollut Juventus, ihan niin kauaun kuin muistan. Silloin 'yhteen aikaan' Juventuksella oli nähkääs kentällä dream teamini selkäranka: Gigi Buffon maalissa, Del Piero kärjessä, Cannavaro ja Thuram puolustuksessa, sekä keskikentällä Trezeguet ja Camoranesi - sekä maaginen Pavel Nedved. Pidän Nedvedistä aivan suunnattomasti, enkä ainoastaan työmoraalinsa vuoksi... Mikä sinänsä kummastuttaa minua edelleen, sillä a) siniset silmät, b) vaalea ruuhkatukka, c) poikamaisuus ja d) slaavius eivät ole koskaan vedonneet minuun mitenkään erityisesti - mutta ilmeisesti ne kaikki yhdessä ovatkin yllättäen jotain täysin vastustamatonta... Tuo slaavi saa pilkkeen silmäkulmaan ja sukat pyörimään jaloissa, viis kaikesta muusta.

Lukioaikana katsoin Juven jokaisen matsin (kun kotikotona vielä näkyi Canalit), ja aika fanaattisenakin niitä jännitin. Nyt vähän hymyilyttää, mutta muistelen sitä myös pienellä haikeudella: vähän ihan kaipaan sitä hermojaraastavaa jännitystä ja iloa, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun. Kun ei kirjaimellisesti voinut istua aloillaan, vaan piti ravata ympäri olohuonetta kädet villisti hiuksia haroen. Se oli puhdasta nautintoa ja eskapismia parhaimmillaan!

Sen yhden katastrofaalisen kauden jälkeen en seurannutkaan jalkapalloa oikeastaan kahteen vuoteen, mutta nyt alkaisi ehkä taas kiinnostaa. No, ei kun tuumasta toimeen: tänään sain juuri näperrettyä Champions Leaguen Juventus-Chelsea -matsin näkyviin, kun Nedved klenkkaa ulos kentältä. Notta näin, tarvinnut sitten sitäkään matsia katsoa, en olisi hallunnutkaan.

Quis custodiet ipsos custodes?

Hyvä maanantai, pitkästä aikaa. (Ensimmäistä kertaa viikkoihin päässä ei soinut Boomtown Ratsin I Don't Like Mondays...) Sain aamulla raapustettua Roman Law'n ensi perjantain esitelmän tarkistuskuntoon ja hain samaisen kurssin esseen takaisin tarkastuksesta. Olin vitkutellut tuon haun kanssa päivätolkulla, koska en mielestäni onnistunut esseessä kovinkaan hyvin - mielestäni jaarittelin ja tein suoraan sanottuna tikusta asiaa. Yllätyksekseni essee palautui hyppysiini suorastaan kelvollinen arvosana kyljessään. Itse arvosanaa enemmän ilostuttivat kuitenkin Horrocksin, kurssin vetäjän ja tiedekunnan 'kielipoliisin', kommentti: You write very well, and the work is lucid and interesting. Helpotuksen huokaus pääsi huulilta, stressasin tuota ihan hirmuisesti.

Palkkioksi hyvin menneestä esseestä suuntasin kaupunkiin ja elokuviin (höpö höpö, olisin kyllä mennyt ilman tuota onnistunutta esseetäkin - mutta saihan siitä ihan kelvollisen tekosyyn). Kauan odotettu Watchmen oli siis vuorossa, ja bloody hell! Olihan se väkivaltainen, kaunistelematon ja kaikin puolin varsin graafinen ilmestys, mutta tykkäsin ihan hulluna. Zack Snyder on pysynyt yllättävän uskollisena alkuperäismateriaalille, ja täytyy myöntää, että tykkäsin tästä leffaversiosta sarjakuvaakin enemmän. (Sacrilege! I know.) Audiovisuaalisesti aivan hämmentävän upea teos. Vaan eivätpä kaikki todellakaan tykkää, ja k-18 -ikäraja on ansaittu. Mutta jos vatsa kestää ja aikuisten supersankarileffa kiinnostaa...

Go see it. Now.

Edit. Eipä se Suomessa olekaan kuin k-15, mitä kyllä vähän ihmettelen. No, onhan tämä toisaalta ihan linjassa VET:n aikaisempienkin päätösten kanssa... Mistä olen niistäkin monesti eri mieltä. Vaan eipä multa näitä kysytä, ja taidan olla aika tiukkapipoinenkin tässä asiassa. Mielestäni nuo ikärajat nyt vain saisivat olla monessa tapauksessa korkeammat, kuin mitä VET on päättänyt. No, eipä sillä nyt mulle henkilökohtaisesti ole väliä, kunhan pohdin. Kai mulle on jäänyt jotain patoutumia, kun en aikoinaan päässyt isin kanssa katsomaan Mission Impossible kakkosta k-16 -ikärajan vuoksi.

Lontoo

Olen sanonut tämän ennenkin ja tiedän sen kuulostavan kovin kornilta, mutta sanon sen taas: Lontoo on kaupunki, jossa tunnen olevani kotona. Kun bussi kaartaa moottoritieltä kohti keskustaa tulee se sama tunne kuin silloin, kun auton ikkunasta näkee pitkästä aikaa oman kotikaupunkinsa (omalla kohdallani tämä tarkoittaa Tampereen silhuettia ja ensimmäistä vilahdusta Näsinneulasta). Sitä vaan tietää olevansa kotona. Niin on ollut ihan aina, pikkutytöstä asti, eikä mikään ole vuosien saatossa muuttunut. Ja lähteminen, se tuntuu aina yhtä haikealta.

Eilen matkasin siis Lontooseen, kämpiltä lähdin puoli kuuden maissa, ja takaisin palasin ihan paria minuuttia ennen puolta yötä. Oli pitkä päivä, mutta äärimmäisen mukava. Porukat olivat siellä lomailemassa, ja oli varsin mukava käyskennellä kiireettä ympäri kaupunkia. Lontoo on vain niin kertakaikkisen kaunis ja kotoisa - harmaana ja sateisenakin.

Samalla sain mukaansa matkalaukullisen tavaraa kotiin vietäväksi - täytyy alkaa harkita tämän kämpän tyhjentämistä jo pikku hiljaa. Hirmuisesti on kertynyt tavaraa, ja hirvittää, miten meinaan saada kaiken Suomeen.

Nyt väsyttää ihan hulluna; koko keho on jumissa varpaista olkapäihin. Mutta ei se mitään, tänään sitten nukutaan ja koitetaan vaan olla. Eilen oli hyvä päivä.

'Cause me and you, yeah, we are voodoo

Niinhän siinä kävi, että Royal Mail hukkasi sen isin kynsikkään. Vaikka tiskillä sanoin tytölle, että pistä teippi siihen kuoren suuhun, ettei aukea - ja tyttö sanoi laittavansa. Ei laittanut, ja perille saapui pelkkä kuori. Perjantain vituloituani alkoi taas veri kiertää, ja tänään neuloin uuden. Toimitan tällä kertaa perille asti, henkilökohtaisesti - porukat lentävät sunnuntaina (siis tänään) Lontooseen, ja lupasin busseilla itsekin paikalle tiistaiksi. Saavat viedä mennessään matkalaukullisen tavaraa, pitää alkaa pikku hiljaa tyhjentää tätä kämppää. Kirjoja ja DVD:itä on kertynyt ihan liikaa.

Neuloessani kuuntelin The Crashiä, pitkästä aikaa. Pienimuotoinen aikamatka sekin oli, osittain ainakin. Ja Still Alive on ehkä se yksi ja ainoa biisi, jonka tahdissa saattaisin yltyä tanssimaan pöydällä, aivan erikoislaatuisissa olosuhteissa. Aivan bueno, ja se kertakaikkisen riemastuttava video on niin piste iin päällä. Hymyilyttää.

//

On ollut mielessä yksi poika yläasteelta, sellainen hulivili, jolle kävi huonosti. Kohtalonsa on mielessä aika ajoin, mitäköhän mahtaa hälle kuulua. Onko elämä löytänyt uomansa ja selviääkö sisulla? Koetellaanko vahvoja, vai ihan randominako elämä läiskii vasten kasvoja? Mielessä on myös tyttö, joka on lyhykäisen elämänsä aikana kokenut ihan liikaa vastoinkäymisiä. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi; nöyrtyy ja menee sanattomaksi, kun itsellä on kuitenkin kaikki oikeastaan ihan hyvin. (Sid-piän, oot ajatuksissa.)