Afgaanikuume nousee

Aivan mahtavan ihanaa olla kotona, aika on taas hurahtanut ohi ihan liiankin nopsaan.

Käväisin tässä eräänä viikonloppuna koiranäyttelyssä, ja koin aikamoisen ahaa-elämyksen siinä afgaanikehän laidalla. Lähdin kotiin päin hymyssä suin ja kamera täynnä tärähtäneitä tai huonon valon vuoksi muuten vain enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kuvia hulmuturkeista.

Sunnuntaina käväisin tässä lähistöllä vaikuttavan kasvattajan luona pentuetapaamisessansa. Jännitti ihan hirmuisesti, kun sotkin paikalle pyörälläni - rutkasti etuajassa, kuinkas muutenkaan. Vastassa oli kolme alle vuosikasta apinapentua, puolivuotias nuori neiti, viisivuotias uros sekä pentueen emä; myöhemmin paikalle pamahti vielä kuusi kahdeksankuista, ja hurja meno oli taattu! Näin nyt sitten ihan ensimmäistä kertaa sen pesutoimenpiteen kuivauksineen ja harjauksineen, ja sain itsekin kokeilla niiden takkujen setvimistä, kun eteen lykättiin pahinta takkuvaihetta läpikäyvä neitokainen suoraan paljusta. Niin ne takut vain aukenivat, harjaamalla. Ei ole kuulkaa ollenkaan mahdotonta! Oli se kuitenkin ihan ensiarvoisen tärkeää, että tuon pääsi itse näkemään ja kokeilemaankin, ei sitä yksinkertaisesti voi käsittää näkemättä. Ja mikä tärkeintä, en saanut niin yhtään minkäänlaisia oireita, vaikka harjailin koiraa ja ihan tarkoituksella tungin naamaani turkin sekaan! Vaikka no, enhän minä koskaan mitään oireita ole yhdestäkään koirasta saanut, eli sinänsä en ollut siitä huolissani. Mutta olivat ne vaan aivan mahtavan ihania otuksia!

Suuren vaikutuksen teki varsinkin tämä viisivuotias uros, Japp nimeltään. Herra oli kaikkea sitä, mitä rakastan afgaanissa, oikea rodun suurlähettiläs! Ja niin komea, rakenteeltaan kuin väriltäänkin, vaikka olen aina pitänyt mustamaskisia goldeneita jotenkin tylsinä. Herra vei kyllä sydämeni ihan täydellisesti! Ja ne silmät, ja se pää! Voi, kyllä tämä tyttö kuulkaas huokaili. Pennutkin olivat toki ihania, villejä ja honteloita otuksia (ja voi sitä riemua, kun paikalla oli niin tuhottomasti omanlajisia riekkukavereita!), mutta kyllä se aikuinen ja (toivottavasti) viisastunut yksilö sykähdyttää eniten.

Kyllä tämä nyt uhkaavasti näyttää siltä, että sunnuntainen visiitti hälvensi ne viimeisetkin epäilyksen rippeet, ja afgaani tuntuu nyt vahvasti omalta - kaikesta siitä työstä ja vaivasta huolimatta. Aivan mielettömän hieno fiilis, koirakuume ihan huipussaan ja puolitoista vuotta odotusta vielä edessä. On tämä ihan kamalaa! (Äiti tosin onnistui hetkellisesti palauttamaan minut tässäkin asiassa maanpinnalle ainoilla kommenteillaan: "Ai, mitä sellanen maksaa? Et sit ainakaan tänne sitä tuo!" Ilonpilaaja.) No, vuosi on kuitenkin mennyt taas kuin siivillä, joten eiköhän tuo seuraavakin tuosta ole ohi ennen kuin huomaankaan.

Oli kyllä ihan mahtava päivä, suuren suuri kiitos siitä Sarille ja apinalauman omistajille, jotka toivottivat tällaisen wannabe-afganistin tervetulleeksi joukkoonsa!

Lomalle

Huomenna on edessä taas pitkä päivä, kotimatkalle siis. Laukku on pakattu (suurin piirtein) ja painava, mutta niinhän se aina. En osaa matkustaa kevyesti, vaan mukaan tulee ihan aina otettua myös sitä turhaa roinaa. Tällä kertaa tosin roudaan luettuja kirjoja ja katsottuja leffoja Suomeen, etteivät täällä seiso nurkassa keräämässä pölyä. Pölyttykööt siellä omassa hyllyssään huoneessani. Väsyttää ja ahdistaa, lähinnä tuon matkalaukun raahaaminen. Muutenhan matkustaminen on aivan mielettömän mukavaa, ja tsekattuani laukun läpi lähtöselvityksestä nautin ihan oikeasti joka sekunnista, mutta siihen saakka koko homma kusee pahemman kerran, pakkaussessiosta alkaen (vaikka sekin touhu alkaa olla jo sen verran rutinoitunutta, että homma oli tänä iltana hoidettu puolessa tunnissa).

Pääsiäislomalle siis, ei tule kyllä ollenkaan liian aikaisin tänä vuonna.

Sataa sataa ropisee...

Vähän on jo odottava fiilis, eikä oikein mitään jaksaisi saada aikaiseksi: torstaina kotiin. Enpä kyllä ole vielä tänä aikana kertaakaan ollut näin huojentunut loman alkamisesta ja paluusta Suomeen! On tämä elämä täällä ollut viime aikoina turhankin värikästä, enää en tulevaisuudessa valita tylsyyttä tai tekemisen puutetta: mieluummin elän hiljaiseloa kuin tällaisen ilkeilyn kohteena. No, se siitä. En ajatellut uhrata enää yhtään energiaa tuon tilanteen pohtimiseen, vaan annan koko homman tästä lähin olla ja kyseisen ihmisen elää omaa pientä elämäänsä kuten itse haluaa.

Täällä on ollut tänään ja viime yönä ihan oikea myrsky. Viime yönä minä, joka siis normaalisti nukkuisin vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä, heräsin useaan otteeseen a) yläkerrassa könyävän keskisuuren norsulauman mellastukseen ja b) talon rakenteissa ulvovaan myrskytuuleen ja ikkunaan vaakatasossa hakkaavaan kaatosateeseen. Tuon tuulen osalta sää alkaa jo vähitellen normalisoitua, mutta koko päivän on satanut ihan hulluna. Tänään olen siis pitänyt sadetta sisätiloissa (aamun lenkkiä lukuunottamatta) ja katsonut Monkin neljännen tuotantokauden. Hih, Mr. Monk on mun idoli. Mä jostain syystä samastun tuohon neuroottiseen etsivään, vaikka en mistään fobioista kärsikään. Tyksin kovasti. (Jopa tästä uudesta aisaparista, Sharona olikin musta aina vähän ärsyttävä.) Täytyykin huomenna katsastaa, josko löytyisi vitoskausi halvalla, kun olen joka tapauksessa suuntaamassa luennon jälkeen kaupunkiin hakemaan bussilippuja torstaiaamulle...

Lukurintamalla ei ole tapahtunut mitään uutta. Kaikki lukeminen edistyy hyvin hitaasti, ja lukuvuorossa oleva The Book With No Name on jopa yllättänyt huonoudellaan. Enhän minä takakannen perusteella mitään mestariteosta odottanutkaan, mutta hei come on! Merkillinen sillisalaatti. Kirjailija ei ole osannut päättää haluaako kirjoittaa westernin, dekkarin, jännärin, kauhuteoksen, yliluonnollisen teoksen taikuudesta, realistisen kuvauksen nyky-yhteiskunnasta, palkkamurhaaja-/ninja-romaanin vai vampyyri-/ihmissusitarinan, joten on sitten lopulta päätynyt sullomaan nämä kaikki teemat yhteen vajaan neljänsadan sivun tekeleeseen. Säälittävä yritys, jos minulta kysytään. Silmiä on pyöritelty ja haukotuksia peitelty nyt 256 sivua ja t-ö-k-k-i-i ja pahasti! Kyseessä on ehkä mahdollisesti huonoin pitkiin aikoihin lukemani teos. Että tällaistakin roskaa sitä pitää suoltaa markkinoille. Ja minun tietty lukea. Kun keskenkään ei voi jättää.

The Other Boleyn Girl

Kävin tänään lievittämässä psykosomaattista fyysistä pahoinvointiani leffassa. Vuorossa tällä kertaa Justin Chadwickin pukudraama Henrik VIII:n toisesta vaimosta, Anne Boleynista sekä tämän Mary-sisaresta, The Other Boleyn Girl. Elokuva oli kuin 'BBC:n The Tudors and then some' tiivistettynä kahteen tuntiin, mielestäni aika onnistuneesti. Philippa Gregoryn alkuperäisteostahan en ole lukenut (mutta ajattelin hankkia sen matkalukemiseksi ensi keskiviikoksi), eli en voi verrata kuinka kirja on kääntynyt elokuvaksi, mutta näin aihetta suuremmin tuntematta tykkäsin.

Juonittelua ja kieroilua, sisaruskateutta ja petoksia. Niistähän elokuvan juoni periaatteessa koostui. Elokuva käsitti siis ajan Anne Boleynin ensiesittelystä Henrikille aina Annen mestaukseen. Vaikka tarina oli sinänsä aika tuttu jo tuon The Tudorsinkin pohjalta, oli elokuvaan saatu aika hyvin mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja tapahtumia. Sitähän en osaa sanoa, että kuinka paljon noista tapahtumista piti paikkansa ja mitkä olivat sitä puhdasta dramatisointia, mutta aikamoisen kuvan se silti antoi Henrik VIII:n hovista. Sitä paitsi, koen edelleen kovin kiehtovaksi ajatuksen, että jos Anne Boleyn ei aikanaan olisi saanut Henrikin päätä pyörälle kiusoittelullaan, saattaisi Englanti olla edelleenkin katolinen valtio.

Pidän sekä Scarlett Johansonista että Natalie Portmanista, joten pääosien puolesta elokuva osui ihan nappiin. Aluksi ajattelin, että osat olisivat ehkä saaneet olla toisin päin - Portman kilttinä ja vaaleana Maryna ja Johanson tummana ja tulisena Annena -, mutta elokuvan edetessä näyttelijät tuntuivat kasvavan rooleihinsa ja olivat kumpainenkin varsin sopiva osaansa. Tykkäsin myös Eric Banasta Henrik VIII:na, huomattavasti enemmän kuin Jonathan Rhys Myersista The Tudorsissa. Myers on mielestäni äärettömän kieron näköinen mies, enkä millään saa itseäni pitämään hänestä; Banassa sen sijaan on jotain kovin empaattista ja inhimillistä. Ja Banalla oli parta. Mielikuvieni Henrik VIII:lla on aina parta (Myershan oli täysin siloposkinen). Myös elokuvan sivuosat oli roolitettu onnistuneesti, varsinkin Boleynin perheen päätä, Sir Thomas Boleynia näytellyt Mark Rylance jäi mieleen huolestuneine kasvoineen.

Pukudraamat ovat aina ihanaa katsottavaa jo asujen ja miljöönsä puolesta, eikä The Other Boleyn Girl ollut tässä suhteessa poikkeus. Värikkäitä korsetteja ja leveitä hameita, näyttäviä koruja ja puhvihihoja. Karkkia silmille jo ihan itsessään.

Eihän tuo nyt mitenkään maailmaa mullistanut tai laittanut sen suuremmin ajattelemaan, mutta draamana se toimi ihan mainiosti. Ja teki tehtävänsä, eli käänsi ajatukseni ainakin hetkittäin jonnekin muualle tästä tällä hetkellä astetta hämmentävämmästä elämästäni.

Kiusaajista ja kiusatuista

Mä olen tällä hetkellä niin raivoissani, että kädet tärisee ja sydän hakkaa kahtasataa. Mä en muista olisinko koskaan ennen elämässäni ollut näin vihainen, että koko keho tärisee, kurkkua kuivaa ja suorastaan oksettaa. Ei varmaankaan ole hyvä idea kirjoittaa yhtään mitään tällaisessa mielentilassa, mutta johonkin tämä on pakko purkaa. Meni nimittäin yöunet sen siliän tien.

Onko minun otsassani joku näkyvä leima, mistä ihmiskunnan saasta näkee, että tuota on hyvä kiusata? Sillä minua on kiusattu, koko ala-aste. Nyt, lähes kymmenen vuotta myöhemmin aloin pikku hiljaa hengittää taas vapaammin. Kehoni ei enää jännity teinijoukon ohi kävellessäni tai kaupungilla kulkiessani, enkä kyllä anna sen enää koskaan jännittyäkään, jos se minusta vain on kiinni. Tänä iltana sain kuitenkin taas kouriintuvan muistutuksen siitä, että ihmisluonto on samanlainen kulttuurista riippumatta ja kusipäät kusipäitä.

Minusta on puhuttu selkäni takana aivan huimia juttuja. Itse nuo jutut eivät minua loukkaa, nahkani on vahvistunut, eivätkä sanat enää kosketa minua - mutta se loukkaa, että tuollaista ylipäätään tehdään. Juorutaan ja puukotetaan selkään ihmistä, jota ei edes tunneta ja jonka olemassa olo ei millään tavalla heidän elämäänsä haittaa. Maksan laskut ajallani, koitan elellä mahdollisimman hissukseen etten olisi kenenkään tiellä ja hoidan hommani. Ja silti, silti siihen jää tilaa spekuloinnille ja ilkeille puheille. Kaikkein naurettavinta tässä on, että kyseessä ovat aikuiset ihmiset ja yliopistopiirit, eivät esiteinit ja ala-aste. Miten on mahdollista, että tuosta ilkeilyvaiheesta ei kasveta yli?

Minulle nuo tuollaiset ns. hiljaiset kiusaajat ovat sitä yhteiskunnan pahinta pohjasakkaa, jonka ihmisarvo on suunnilleen sama kuin torakalla. Minulle on aivan sama mitä sellaiset ajattelevat, ihan kuten minulle on aivan sama mitä torakka ajattelee.

No, viikko vielä tätä ja sitten kotiin. Ja loman jälkeen pari kuukautta plus muutto kesällä, ja se on sitten so long ass hole. Ei tartte huudella perään.

Agoraphobia

Iih! Maaliman mahtavin isoveikka hommasi minulle liput Incubuksen keikalle! Tämän kunniaksi pannaria.

Tabula rasa

Muuttaessani Englantiin kuvittelin elämäni olevan siitä lähtien yhtä seikkailua. Uudessa maassa ja uusissa maisemissa minusta, hiljaisesta ja vähän ujosta seinäkukkasesta kuoriutuisi puhelias ja menevä seurapiirien kuningatar; elämä olisi yhtä aikaa jännittävää ja huoletonta. Viimein löytäisin sen kaipaamani kipinän, sen innon ja riemun. Kuka ties, ehkä en enää palaisi Suomeen.

Vuosi ja puolikas myöhemmin, olen edelleen se sama hiljainen ja ujo seinäruusu, joka ei edelleenkään viihdy juhlissa tai klubeissa. Miksipä minä tästä olisin muuttunut? Sain tilaisuuden 'aloittaa alusta', puhtaalta pöydältä - enkä muuttanut mitään. Elämäni ei ole tylsää mutta ei myöskään jännittävää, eikä varsinkaan huoletonta. Pidän opiskelusta, vaikka se välillä vähän tökkisikin, mutta muuten elämäni on aika kuollutta. Sen ääneen toteaminen ei tee siitä enää yhtään sen todellisempaa kuin se jo on, eikä sillä ole toisaalta enää edes merkitystäkään: käyn elokuvissa ja luen kirjoja; käyn museoissa ja näyteikkunaostoksilla. Monesti se tuntuu riittävän minulle ihan mainiosti.

Katson ulos ikkunasta kuin paikalleen jähmettyneisiin pilviin. Jos naapurin pensas ei huojuisi tuulessa eikä herätyskelloni ikkunalla tikittäisi voisi melkein kuvitella, että aika on todellakin pysähtynyt.