Aamuja ja (fiktiivistä) romantiikkaa

Kello on neljä aamulla ja minä olen edelleen ylhäällä. Itse asiassa lintu laulaa jo ikkunani ulkopuolella. Vietin tämän viikonlopun Sex and the City -maratonin parissa, ja katsoin sarjan loppuun kymmenisen minuuttia sitten. Olen ihan toivoton näiden TV-sarjojen kanssa: kun olen kerran alottanut, en vain voi lopettaa ennen kuin viimeinenkin jakso on nähty. Niin kävi nytkin, ja kun puolenyön aikaan piti päättää katsonko vielä kuusi viimeistä jaksoa vai menenkö nukkumaan ja herään aamulla aikaisin yliopistolle, kallistuin TV:n puoleen. Ei mikään kuningasidea, tiedän, mutta minkäs tyttö addiktiolleen voi.

Kaiken huipuksi minusta on kuoriutunut varsinainen romantikko, ja se tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Vielä yläasteikäisenä en edes osannut itkeä fiktiolle; nyt en voi olla itkemättä. Ja huokailen, hymyilen, myhisen (!) ja kikattelen kuin pahainen teini! Miksi eläydyn niin voimakkaasti fiktioon, että loppuminen - hyvän elokuvan, sarjan tai kirjan - tuntuu vuosi vuodelta haikeammalta ja ylitsepääsemättömämmältä? Ja mikä siinäkin on, että kun poika vihdoin saa tyttönsä (ja päinvastoin), kyynelkanavat aukeavat ja nenäliinoja ei koskaan ole tarpeeksi. Ja minähän en siis tyydy nyyhkyttämään ja pyyhkimään vähän kyyneliä silmäkulmasta, vaan minä vollotan. Kunnolla. Silmät punaisina ja nenä tukossa. Mikään ei saa minua itkemään kuten kunnon fiktio - ei edes todellinen elämä.

Toisaalta tämä on kaikki jotenkin kamalan surullista. Onko minun oma elämäni niin käsittämättömän tylsää ja merkityksetöntä, että ihan oikeasti tarvitsen fiktiota tunteakseni jotain? Ovatko omat ihmissuhteeni tällä hetkellä oikeasti niin olemattomia ja täysin päälaellaan, että tarvitsen fiktiivisiä hahmoja täyttämään sen tyhjiön?

Tai sitten tämä on vain kaksikymppisen tytönhupakon tarvetta elää suurta draamaa ja tuntea vielä suurempia tunteita, kuitenkaan oikeasti elämättä niitä. Jos ihan rehellisiä ollaan, minulle riittää tällä hetkellä lämmin viltti ympärilleni, kupillinen höyryävää teetä ja keksi - tylsä ja yksinkertainen elämä, ilman todellista draamaa ja suuria tunteita. Niin surulliselta kuin se mahdollisesti kuulostaakin.

The Darjeeling Limited

Päätin sitten kuitenkin lähteä elokuviin, vaikka ensin ajattelin jättää koko reissun väliin. Wes Andersonin The Darjeeling Limited osoittautui kuitenkin täydelliseksi valinnaksi mielialaani: kerronta soljui rauhallista tahtia eteenpäin, ilman turhaa hötkyilyä ja kohkotusta. Ihastuin, rakastuin. Nautin - musiikeista, Intiasta, Louis Vuittonin matkalaukuista, kiireettömyydestä, näyttelijöistä (Owen Wilson, Jason Schwartzman sekä Adrien Brody pääkolmikkona, Bill Murray ja Natalie Portman riemastuttavissa sivuosissa), matkustuksesta, junista, riksoista; huumorista, joka ei varmasti aukea kaikille, mutta joka oli juuri sopivan eleetöntä ja hienovaraista juuri tälle päivälle. Koko elokuvaa on kovin vaikea kuvailla, se täytyy kokea itse. Täydellisen tyypillistä wesandersonia varsinaista elokuvaa edeltänyttä lyhytfilmiä myöten. Suosittelen, sikäli mikäli Wes Andersonin aikaisemmat leffat ovat herättäneet jonkinlaista vastakaikua.

Hiljaisuus

Suomessa Mummu haudattiin tänään. Samaan aikaan minä kiertelin hautausmaata kahdentuhannen kilometrin päässä, kyyneleet silmissä. Surin Mummua; sitä, etten päässyt saattamaan häntä viimeiselle matkalleen, etten ollut paikalla tukemassa äitiä surussaan; että olen täällä, enkä siellä missä pitäisi.

Sinkkuilua

Eilen sorruin. Olen jo kauan katsellut ohimennessäni sitä pinoa mustan ja vaaleanpunaisen kirjavia kenkälaatikon muotoisia DVD-bokseja ostarilla. Olivat alennuksessa, ja mielestäni ihan kohtalaisessa sellaisessa, joten ostin. Vaikka pikkujoululahjaksi, jos siihen nyt joku jonkun tekosyyn kaipaa. Olen nyt Sex and the City -sarjan kaikkien kuuden tuotantokauden onnellinen omistaja.

Kummallisinta koko jutussa on, etten itse asiassa koskaan ole ollut sarjan fani. Se on ollut yksi niistä todella harvoista sarjoista, josta olen katsonut jakson sieltä jakson täältä aina silloin tällöin, jos olen sattunut TV:n ääreen - ja nähnyt tällä tavalla lähes tulkoon joka ikisen jakson, siihen koskaan varsinaisesti pyrkimättä. En siis koskaan koukuttunut (mikä on suoranainen ihme, sillä tämä tyttöhän koukuttuu helposti), en ennen kuin nyt. Tämä on niin kummallista! Vaan tässä sitä ollaan, koukussa.

Hän siirtyy takaisin Manhattanille. Yöt.

First Bristol

Bristolin joukkoliikenne (tai tarkemmin sanottuna liikenne ylipäänsä) on aivan käsittämättömän raivostuttavaa. Paikallinen TKL, eli First Bristol, on paitsi kallis tapa liikkua paikasta A paikkaan B myös aina myöhässä, toisinaan vähän ja toisinaan sitten vähän enemmän. Tänään odottelin (jälleen) puoli tuntia bussia, joka ei koskaan saapunut. Bussin matkattua puoli tuntia viiden minuutin matkaa raivostuin odottamiseen, hyppäsin ensimmäiseen bussiin, joka kurvasi paikalle, ja kävelin kilometrin verran kämpille.

Viime viikolla saman linjan bussi saapui yliopistolle täysin ajoissa, mutta kun bussin tuli aika lähteä, kuskipa hyppäsikin kyydistä tupakalle! "Kymmenen minuutin päästä lähdetään." Tupakka paloi ja kuski kiersi bussia. Tumpattuaan tupakkansa kuski kiipesi bussiin, sammutti valot ja marssi matkustamon puolelle. What is he doing now? Inspecting the bus for ghosts? Siinähän arvuuteltiin, kunnes syykin viimein selvisi: kuski heitti pitkäkseen penkille. Siis nokosille! Ja ulkopuolella seisoi pitkä jono matkustajia odottamassa tihkusateessa. Liikkeelle päästiin viimein kaksikymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä ja helvetin vihaisina.

Aamuvuoron bussi taas on aina niin täynnä, että oma pysäkkini on monta kertaa viimeinen, jolta kuski ottaa enää matkustajia kyytiin. Jostain syystä kyseisen linjan ruuhkavuoroille (aamulle ja illalle) laitetaan lähes poikkeuksetta tavallinen, 35 istumapaikan ja 8 seisomapaikan bussi, ja muuna aikana linjan vuoroja ajaa 70 istumapaikan double decker, lähes tyhjänä, luonnollisesti. Mikä älli siinäkin on?

Bussit itsessään ovat vanhoja kuin synti. Ne rämisevät, vuotavat sateella, ovat tukahduttavan kuumia aamuruuhkan aikaan ja jäätävän kylmiä talvella. Ikkunat huurustuvat nopeasti ihan umpeen ja vesinoroja juoksee alas huurtunutta lasia. Busseissa ei ole sivu- tai takaovia, mistä matkustajat pääsisivät poistumaan kyydistä, ainoastaan etuovi. Järjestelyn käytännöllisyyden voi jokainen kokea varsinkin niissä ruuhkavuoroissa, kun takapenkissä istuva pitkä ja harteikas mies urheilukassinsa kanssa haluaa hypätä kyydistä.

Jos en asuisi näin kaukana kaikesta, en epäröisi hetkeäkään vaihtaa bussikyydit jalkapatikkaan.

Luentomuistiinpanoja

Tänään olikin sitten taas vallan mainio päivä, tuon eilisen vastapainoksi. Pitkä, mutta kovin mukava. Eilen illalla tosiaan otti niin päähän koko opiskelu, kun tuntui siltä, etten saa taas mitään aikaan. Tämänpäiväiset luennot + seminaari muistuttivat taas, miten mahtavan kivaa tämä kaikki oikeastaan voikaan olla.

Aamupäivä alkoi Torts-luennolla, missä uusi luennoitsija oli ottanut Mr. Horrocksin paikan. Aluksi vähän harmitti, sillä pidän Mr. Horrocksista todella kovasti, mutta eipä tämä uusikaan tuttavuus vaikuttanut yhtään pöllömmältä. Aiheissa siirryttiin nyt siihen kurssin vaikeimpaan ja suurimpaan osa-alueeseen, eli laiminlyönteihin, negligence (tai mitä se ikinä onkaan suomeksi). Saas nähdä, putoaako tämä tyttö kyydistä. Tähän asti olen pitänyt kurssista kovasti ja olen toivottavasti ainakin suurin piirtein mukana.

Luennon jälkeen suuntasin saman kurssin seminaariin. Nuo seminaari-tilanteet ovat siis verrattavissa ihan suomalaisiin luokkaopetustilanteisiin (ainoana erona huomattavasti pienemmät ryhmät): meille annetaan ennakkotehtäviä mitkä pitää valmistella, ja seminaarissa ne käydään sitten läpi seminaarijohtajan johdolla. Torts-kurssin oman ryhmäni seminaarijohtajana toimii juurikin Mr. Horrocks, jonka vetämät seminaarit ovat osoittautuneet aivan loistavan viihdyttäviksi ja opettaviksi - vähän vastaavasti kuin viime vuonna Prof. Hollandin vetämät Legal Method -seminaarit ja luennot. Meillä on myös hyvä ryhmä koossa, saadaan ihan kunnon keskustelujakin noihin seminaareihin. Pidän kovasti, ovat varsin piristäviä. Ja samalla sain myös huomata, että vaikka tein tuon seminaaritehtävän eilen kovin tokkuraisena, olin silti saanut kasaan ihan hyvän vastauksen ja kaikki olennaiset viittauksetkin. Tuli hyvä mieli.

Päivä päättyi Land Law'n luentoon, jossa siinäkin vaihtui luennoitsija. Tästä olen iloinen, sillä en pysynyt ollenkaan edellisen luennoitsijan mukana, mistä syystä olen vähän eksyksissä tuon koko kurssin kanssa. Puikkoihin tarttui tänään oma seminaarijohtajani Mr. Higgins. Mr. Higgins on erittäin hyvä ja selkeä luennoitsija, ja kaikin puolin mukava mies, mutta. Hän on (paremman sanan puutteessa) hassu. Hän on pitkä ja laiha mies, joka on kuin sekoitus Pulmusien Al Bundya ja koomikko Steve Carellia - yhtään valehtelematta. Hänellä on hyvin suurieleisiä ja näyttäviä maneereja, sekä erittäin eloisat kulmakarvat, mitkä tekevät hänestä suorastaan riemastuttavan seurattavan. Hänellä on myös tapana kulkea ympäri luentosalia/seminaariluokkaa ja katsoa opiskelijaa suoraan silmiin selittäessään. Ja nyökkäillä ja nostella kulmakarvojaan. Ja vaihdella äänenpainoaan ja -korkeuttaan. Itse olen jo tottunut tähän (ensimmäiset seminaarit tosin vaativat kaiken tahdonvoiman, että selvisin niistä läpi kunnialla - nauratti niin pirusti, että huulet olivat muutaman kerran lähes verillä, kun täytyi purra jotain, etten nolannut itseäni ihan täysin), ja selvisin luennostakin jo pelkällä kestohymyllä. Edessäni istuvalla poikaporukalla sen sijaan oli aikamoisia hankaluuksia keskittyä luentoon - he kiemurtelivat penkeissään ensimmäisen puolituntisen ja tyrskähtelivät niskat aivan tulipunaisina. Normaalisti tämä ärsyttäisi ainakin itseäni ihan suunnattomasti, mutta ei tänään. Aivan selkeästi eivät olleet ennen tavanneet Mr. Higginsiä, enkä ollenkaan ihmettele, että se salin etuseinustalla elehtivä ilmestys riemastutti. Olisi minuakin naurattanut, jos en olisi osannut varautua. Mr. Higgins on hassu mies.

Kämpille selvisin vasta seitsemän jälkeen, ja nyt väsyttää. Väsyttää niin vietävästi, että taidan keittää kupin teetä, käpertyä peiton alle ja katsoa jonkun leffan. Ja mennä aikaisin nukkumaan.

(Niin, samoilla luennoilla käy muuten niin Adrien Brodya muistuttava kaveri, että ihan huimaa. Pelastaa päivän kuin päivän!)

Paha päivä

Aamulla oli taas sellainen olo, että olisi vain tehnyt mieli vetää verhot ikkunan eteen ja käpertyä peiton alle koko päiväksi. No, olisi ehkä kannattanut.

Puolen päivän aikaan raahauduin kauppareissulle, Tesco on siis noin vartin kävelymatkan päässä, eli ihan perus kauppareissu. Koko viikonlopun satoi, ja niin satoi vielä tänäänkin, mutta sateenvarjon kanssa ja kumpparit jalassa pärjää aika hyvin. Ongelmat alkoivatkin vasta kassajonossa, odottaessani maksuvuoroa tavarat jo hihnalla: multa oli lähteä taju siinä paikassa. Ihan yllättäen. Silmissä sumeni ja korvat äänet tuntuivat tulevan jostain kaukaa. Pääsin lopulta pakkaamaan kamat kassiin ja maksamaan kassaneidille (kortilla, suoranainen ihme, että sain pinin näpyteltyä oikein), siinä vaiheessa oli jo lähteä jalatkin alta. Koppasin kassin kainaloon, harpoin pois kassalta ja lysähdin ulko-ovien vieressä olevalle penkille. Kun jalat taas kantoivat marssin kahvioon, ostin appelsiinimehun ja nielaisin lompakossa säilyttämäni Buranan, ihan varmuuden varuksi (migreenikohtaukset tuppaavat nykyään alkaa näillä huimauksilla). Istuskelin kahviossa vartin verran, kunnes uskalsin lähteä kävelemään takaisin kämpille päin. Loppupäivä sujuikin sitten sellaisessa puolisumussa (ymmärrys ei sentään mennyt tällä kertaa, keväällähän minulta meni päiväksi kyky ymmärtää englantia tällaisen huimauskohtauksen ja sitä seuranneen migreenin seurauksena). Enää en säikähtänyt ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, lähinnä otti päähän: minähän en pyörry julkisella paikalla oli ainoa ajatus, joka tuossa kassajonossa seistessä pyöri päässä.

Että tällaista tänään.

Ikävistä ikävin

Tänään on ollut ikävä.

Kotia. Lunta ja lumisadetta. Ystäviä. Perhettä. Sitä karvakuonoakin (niin jo olemassa olevaa kuin sitä haavekoiraakin). Hiljaisuutta. Hyvin nukuttua yötä. Lämpöä. Inspiraatiota. Joulua. Suomen kieltä. Lukioaikaa. Valoa. Pimeyttä. (Mitä tahansa muuta kuin tätä iänikuista harmautta!)

Tahtoisin jo niin kotimatkalle.

Kansaneläkelaitos: opintotukikeskus

Tässä sitä taas ollaan, osiossamme "KELA ryssii jälleen!"

Tässä jokunen viikko sitten täyttelin kuumeisesti opintotukeen liittyviä lappusia, jotka KELA oli viisauksissaan lähettänyt vanhempieni osoitteeseen Suomeen ja jotka katosivat postissa matkalla tänne. No, nyt KELA muisti jälleen kirjeellä. Kaikki liitteet olivat menneet perille, mutta ilmeisesti itse samassa kuoressa ollut hakemus oli jäänyt saamatta. Nyt siis täytellään uudestaan samoja lappuja ja toisovaat, että tällä kertaa menisi ihan perille asti!

Etsintäkuulutus

Tänään tartuin pitkästä aikaa kynään ja piirsin. Tuntui hyvältä, siitä on kauan, kun viimeksi olen piirtänyt ja oikeasti nauttinut siitä. Mulle lähes tulkoon kaikesta tekemisestä tulee helposti suorittamista, ja siinä vaiheessa siitä katoaa kaikki mielekkyys - näin on myös joskus käynyt piirtämisen kanssa. Olen itse asiassa pitänyt reilusti yli vuoden tauon kaikesta 'itseni ilmaisemisesta', nyt olisi taas mukava jatkaa. Tuo pitkä tauko on johtunut hyvin pitkälti inspiraation puutteesta: kadotin tekemisen mielekkyyden, kun muutin tänne Saarelle. Mistä lie johtunut, stressaavasta muutosta ja sen jälkeisestä elämänmuutoksesta vai liiallisista ärsykkeistä. Suomessa asuessani harrastin kovasti maalaamista, piirustelua ja valokuvausta - enhän mä nyt mitenkään ihmeellisen hyvä ollut missään noista, mutta sillä lailla harrastuspohjalta se oli mukavaa. Valokuvaus varsinkin. Nykyään kamera ei ole kulkenut mukanani kassin pohjalla enää vuoteen.

Mistäköhän sitä kadonnutta inspiraatiota voisi lähteä etsimään? Myydäänkö sitä jossain? Metritavarana vai kiloittain?

Yellow Press

Sea kommentoi edelliseen kirjoitukseeni, ja minun pitikin vastata hänelle kommenttilootaan, mutta ajattelinkin jatkaa ajatusta hieman pidemmälle.

Viha ja täydellinen ymmärtämättömyys ovat varmasti tunteita, joita moni suomalainen tuntee tällä hetkellä, eikä mikään ihme. En minäkään ymmärrä ollenkaan tuon nuoren miehenalun ajatusmaailmaa, enkä rehellisesti sanottuna edes halua tahi yritä ymmärtää. Haluan kuitenkin omalta osaltani ottaa osaa keskusteluun ja pohdintaan tapahtuneen tiimoilta, sillä vaikka tapahtunut ei sinänsä koskettanut minua henkilökohtaisesti, järkytti se silti omaakin ajatusmaailmaani. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suurin hyöty keskustelusta saadaan, jos se käydään mahdollisimman kiihkottomasti ja 'järkiperäisesti' (niin pitkälle kuin se nyt on mahdollista tällaisessa tilanteessa).

Ulkosuomalaisena olen ollut tapahtuneen suhteen hyvin pitkälle nettilähteiden varassa, ja myös keltaisen lehdistön nettiartikkeleita on tullut paremman puutteessa luettua. Kuten niin usein ennen tätä, olen taas saanut huomata, kuinka tragediasta tehdään myyvää sosiaalipornoa. Sehän on toki keltaisen lehdistön tarkoituskin, enkä ollenkaan kiistä sitä, etteikö se olisi taloudellisesti kannattavaa, mutta en silti voi olla tuntematta pienen pientä fyysistä pahoinvointia selatessani mitä raflaavampia otsikoita iltapäivälehtien nettisivuilta. Sen sijaan, että journalistit keskittyvät haastattelemaan tragediasta selvinneitä ja menehtyneiden koulutovereita, voisi mielestäni keskittyä oleellisempaan: miksi näin tapahtui, ja voidaanko jotain tehdä vastaisuudessa tällaisen tapahtuman estämiseksi? Toki se koskettaa, kun järkyttyneet ja vielä shokissa olevat lapset ja nuoret kertovat kuin haaskalle lehahtaneelle toimittajalle heti tuoreeltaan, miltä tuntui olla osallisena tuossa kauheassa tapahtumassa, mutta sen informatiivinen arvo jää kovin vähäiseksi. Tällaisen uutisoinnin herättämä keskustelu on luonnollisestikin hyvin tunneperäistä ja kauhistelevaa, "no ihan varmasti oli aivan kamalaa!" Ihan mielenkiinnosta haluaisin nähdä, olisiko keskustelu toisenlaista, jos toimittajat käyttäisivät valtaansa ja ohjailisivat keskustelua hieman toiseen suuntaan, astetta kauemmas tunneperäisestä kauhistelusta.

Miksi?

Kyllä ovat vetäneet vakavaksi ne koto-Suomen eiliset tapahtumat. Uutiset kiirivät varsin nopeasti omaankin tietooni, kun luennon jälkeen piipahdin kirjastossa ja lukaisin päivän lööpit - olo oli varsin epätodellinen. Parin tunnin ajan seurasin tilannetta jatkuvaan tahtiin päivittyvien uutissivujen ja keskustelupalstojen kautta ja hetki hetkeltä ahdisti enemmän ja enemmän, kunnes en enää kyennyt, vaan lähdin. Uutiset jättivät jälkeensä järkytyksen ja pahan olon.

Kyllä tämä pistää miettimään. Mikä ajaa nuoren, ajattelevan ihmisen tilanteeseen, jossa hän näkee aseen piipun ainoana pakokeinona? Missä vaiheessa paha olo muuttuu niin ylitsepääsemättömäksi? Mistä ovat peräisin ajatukset omasta paremmuudesta ja kaikkivoipaisuudesta? Missä vaiheessa ihmiseltä katoaa todellisuudentaju niin täydellisesti, että reaktio on näin äärimmäinen? Kuinka kauan hän on ollut sulkeutuneena kehittämäänsä fantasiaan, johon on luonut omat moraalisääntönsä ja norminsa? Ja mistä on peräisin kaikki se viha, mitä tämäkin nuorukainen tunsi; se ylitsepääsemätön maailmantuska, jota hänen on täytynyt kantaa harteillaan? En ymmärrä, en vain ymmärrä. Miksi kukaan ei huomannut; miksi kukaan ei osannut puuttua? Vaikka tuskin tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka joku olisikin huomannut ja osannut: poika tuskin oli omasta mielestään avun tarpeessa. En tiedä, ehkei hän ollutkaan, ehkä hän oli jo avun tavoittamattomissa. Mutta miksi myös sivullisten täytyy kärsiä, miksi tuottaa niin suurta surua ja tuskaa kokonaiselle yhteiskunnalle, omasta perheestä puhumattakaan? Mikä on saanut aikaan sen, että ihminen nostaa itsensä jumalan asemaan, tuntee itsensä oikeutetuksi päättämään toisen kanssaihmisen elämästä ja kuolemasta?

Miksi?

Argh.

Raivostuttaa tämä koirakuume. Tiedän varsin hyvin, että vielä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa minkäänlaista otusta, mutta jostain syystä en kuitenkaan todella ymmärrä sitä. Tai ainakaan se ei estä minua käyttämällä tuntitolkulla aikaa tyhjänpäiväiseen haaveiluun. Välillä ajatus vielä kahdesta koirattomasta vuodesta ahdistaa ihan suunnattomasti, lähes fyysisesti. En vain tajua, miksen voi antaa asian olla. Aika kuluisi niin paljon nopeammin, jos en edes ajattelisi koko asiaa. Suututtaa, raivostuttaa ja ahdistaa.

Koira tänne mulle nyt heti ja saman tien!

Fangirl

Kävin eilen elokuvissa, noin aikani kuluksi. Katsastin elokuvan The Lookout, joka osoittautui itse asiassa ihan kelvolliseksi tapaukseksi. Vanhana 3rd Rock From the Sun eli Kolmas kivi auringosta -friikkinä koin jopa jonkin asteisen fangirl-momentin ensimmäisen minuutin aikana. Kyseessä oli siis Joseph Gordon-Levittin leffa, enkä voinut olla välillä hymyilemättä jostain selkäytimestä putkahteleville muistikuville. En ole tainnut koskaan tunnustaa tätä kenellekään, mutta Kolmannen kiven Tommy Solomon oli ihan ensimmäinen TV-fanituksen kohteeni, silloin kymmenisen vuotta sitten. Se pitkätukkainen hassu kaveri nyt vaan oli niin ihana, että keskiviikon (ja myöhemmin tiistain) pianotunneilta oli pakko kiirehtiä kotiin niin nopeasti kuin vain suinkin mahdollista, ettei Kolmas kivi vain jäänyt näkemättä. Ja olihan se sarjakin ihan huippu, mutta enimmäkseen seurasin sitä ihan Joseph Gordon-Levittin takia. Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, istuin pimeässä leffateatterissa ja hymyilin itsekseni muistaessani kauan kadoksissa olleen fanitukseni.

Ja huomasin, ettei juuri mikään ole muuttunut.