"Miks mulle ei koskaan kerrota mitään?"

Ahdistaa ihan asteen verran. Meg höpisi eilen jotain kolmannen vuoden dissertationista (tällainen pidempimuotoinen tutkielmaessee) ja mainitsi noin 'ohimennen', että "niin, se aihe-ehdotuksen palautushan on sitten ensi perjantaina". Pikainen hätääntynyt mietintäsessio ei tuottanut tulosta: en muista koskaan nähneeni minkäänlaista ilmoitusta aiheesta. Itse asiassa Megkin oli kuullut tästä kaveriltaan, joka taas väittää kivenkovaan, että aiheesta on kokonainen kansio yliopiston info-sivulla (itse en sitä kolmannellakaan selauskerralla onnistunut löytämään). Ensin tuli se paniikki - "voi helvetti!" -, jota seurasi kiukustuminen - "saatana kun mikään tieto ei kulje tässä helvetin laitoksessa!" -, jonka kautta päädyin rauhalliseen hälläväliä-tilaan - "aivan sama, huudelkoot sitten perään, jos on jotain kysyttävää".

Kai sitä täytyy käydä kyselemässä, tästä muuten mitään tule.

Kotiväki pisti tänään 'yllätyspaketin' postiin, saas nähdä ehtiikö perille perjantaiksi.

Teetä ja villasukkia

Viime yönä meni taas myöhään, jäin neulomaan villasukkia. Tykkään kovasti neulomisesta, se on loppujen lopuksi aika rentouttavaa touhua. Aivan toista, kuin peruskoulun käsityötunneilla pakon alla neulominen. Vähän pelkäsin, että nukkuisin tänään puoleen päivään, mutta ikkunasta sisään paistanut aamuaurinko herätti jo tuossa puoli yhdeksän maissa - hyvä niin.

Nyt on sänky täynnä kyniä, kirjoja ja papereita, pitäisi vielä valmistella EU Law'n huominen seminaarityö. EU on jostain syystä se alue, jonka koen tällä hetkellä haastavimmaksi ja monimutkaisimmaksi: jotenkin tuntuu, että luennoitsijat ovat tehneet siitä vaikeampaa kuin se oikeasti onkaan (englantilaiset kun eivät ole kauhean innostuneista tuosta EU:sta, ja monesti eivät ymmärrä EU:n toimintatapoja vain koska eivät halua ymmärtää - välillä erittäin ärsyttävää). Lisäksi pääsääntöisesti luennot hoitanut luennoitsija on suht kuivakas tyyppi, josta on seminaareissaan paljastunut jopa asteen verran mulkun vikaa. Tämä siis henkilökohtainen mielipiteeni. Ärsyttää, sillä itse koen luennoitsijoiden vaikuttavan suunnattomasti koko kurssin mielekkyyteen.

Sunnuntai. Viikko Saarella on tuntunut kuukaudelta (ei välttämättä mitenkään huonolla tavalla), saattaapi johtua tuosta säästä. Täällä on jo ihan kevät: lämpötila kymmenessä asteessa, aurinko paistaa ja vihreitä versoja alkaa jo työntyä maasta. Tätä menoa täällä on jo ihan kesä pääsiäiseen mennessä.

Pannaria tekisi mieli, ehkäpä kaivan aineet kaapista ja leivon iltasella.

Sweeney Todd: the Demon Barber of Fleet Street

Tim Burtonin uusin, eli Sweeney Todd: the Demon Barber of Fleet Street, on nyt sitten viimeinkin nähty. Pari päivää tässä meni ns. palautumiseen. Ajatukset ovat vieläkin hieman epäjärjestyksessä, mutta yritetään nyt raapustaa edes jotain.

Ensinnäkin, minä pidän aivan suunnattomasti Tim Burtonin tyylistä. Musta huumori ja harmaat värisävyt tai toisaalta karamellinsävyinen värimaailma iskevät todellakin. Odotukset olivat siis kyseisen pätkän kohdalla erittäin korkealla jo pelkästään tämän vuoksi.

Toisekseen, rakastan musikaaleja. Ihan ehdottomasti. Musikaalit voivat olla hyviä tai huonoja kuten kaikki muutkin elokuvat, mutta niissä on ainakin yleensä niin kovin tarttuvat musiikit ja laulut, että pää on pyörällä vielä päiväkausia katsomisen jälkeenkin. Lisäksi musikaalista tekee mielestäni täysin vastustamattoman se, että näyttelijät hoitavat omat laulamisensa, vaikka eivät mitään ammattilaulajia olisikaan. Vähän säröiset äänet tuovat särmää.

Kolmanneksi, näyttelijät. Johnny Deppistä on varmaan ihan turha sanoa enää yhtään mitään, ihana mikä ihana, mutta myös elokuvan muu roolitus sai kylmät väreet juoksemaan selässäni - siis ehdottoman hyvällä tavalla. Ohjaajan vaimo, Helena Bonham Carter, on kuin nukke. Jossain määrin hieman pelottava nukke, mutta nukke yhtä kaikki. Pidän hänestä suunnattomasti! Hän oikein huokuu sellaista luovaa hulluutta ja pilkettä. Alan Rickman taas on aina mainio, kiehtova näyttelijä. Sasha Baron Cohenista minulla tosin oli pienen pienet epäilykset, mutta luotan Tim Burtonin arvostelukykyyn.

On varmaankin täysin turha sanoa, että astelin elokuvateatteriin suurin odotuksin ja jännittyneenä. Pari tuntia myöhemmin lähdin samaisesta salista leveä hymy huulillani ja lähes vastustamattoman tanssihuuman vallassa.

Sweeney Toddhan on brittiläinen legenda 1800-luvun puolesta välistä, jonka mukaan Todd oli parturi, joka lahtasi asiakkaitaan sellaisella taitettavalla partaveitsellä, ja hänen rakastajattarensa/ystävänsä/rikoskumppaninsa (versiosta riippuen) sitten hoiti ruumiiden hävityksen leipomalla näistä epäonnisista tällaisia lihaisia piirakoita, joita myytiin hyvällä menestyksellä asiakkaille. Tähän perustuu myös elokuvaversio, noin lyhykäisyydessään.

Elokuva näytti, tuoksui ja maistui Tim Burtonilta (varsinkin By the Sea -kohtaus, joka oli suorastaan herkullinen). Miljöö oli rakennettu taidokkaasti, kaikkine kammottavine ja kiinnostavine yksityiskohtineen. Musiikit olivat luonnollisesti lumoavat, ja näyttelijät hoitivat osuutensa varsin komeasti (paitsi päänäyttelijät, myös sivuosiin valitut näyttelijät onnistuivat säväyttämään). Juoni oli juuri sopivan kiero ja traaginen, vaikkei ehkä ollutkaan loppujen lopuksi mitenkään kovin yllätyksellinen. Kosto on kuitenkin mielestäni sellainen aihe, joka innoittaa kiehtovia tarinoita, ja ajatus ihmisiä lahtaavasta parturista (ja nyt puhutaan nimenomaan siitä vanhanajan parturista, kun palveluun kuului hiusten leikkuun lisäksi parran ajo ja siistiminen) on aika karmiva. Puhumattakaan siitä, että samaan aikaan katkotaan kauloja ja lauletaan. Omalla kohdallani tuo oli kyllä aivan ainutlaatuinen ilmiö.

Minä siis rakastuin. Aivan ehdottomasti. En ole nähnyt alkuperäistä musikaalia, enkä mitään muutakaan versiota Sweeney Toddista, eli en voi verrata Burtonin versiota mihinkään, mutta tällaisenaan rakastin. Olihan se välistä hieman graafinen ja makaaberikin, mutta niin kiehtova! Virnistelin haltioituneena aivan koko elokuvan ajan, ja vielä kauan sen päättymisen jälkeenkin (ja jalat veivät minut puoliväkisin levykauppaan ostamaan levyn soundtrackin). Oli monasti ihan sellainen olo, kuin olisi ollut ihan oikeassa teatterissa elokuvateatterin asemasta. Suosittelen kyllä, sikäli mikäli vatsa kestää veren lentämistä (jota muuten burtonmaiseen tyyliin sitten myös lentää).

Fantasiaa ja älytöntä älämölöä

Alkuvuosi hurahtikin lukiessa. Erehdyin kirjastoon, ja ihan huomaamattani kannoinkin jo kotiin repullisen kirjoja yhtään tajuamatta, että sitä lukuaikaa ei ollut kuin vajaat pari viikkoa. No, kunniallahan siitä selvittiin, Aamiainen Tiffanylla tosin jäi odottamaan pääsiäislomaa. Ajattelin nyt viimein tutustuttaa itseni Terry Pratchettin ihmeelliseen maailmaan - muutama vuosi sitten luettu Viikatemies oli täysin unohtunut.

Niin. Vähän harmissani huomasin, etten oikein innostunut. Kirjoissa ei sinänsä ollut yhtään mitään vikaa: lukeminen ei käynyt missään vaiheessa työlääksi, ja valehtelisin jos väittäisin, etten muka olisi lukenut hymyssä suin. Mutta silti. En oikein löytänyt niistä mitään mahdottoman ihmeellistäkään. Ehkä odotukseni vain olivat niin kovin korkealla, tai jotain. Kuolemasta tosin pidin ihan suunnattomasti. Hahmona aivan mielettömän vekkuli! Ehkä sittenkin palaan vielä Pratchettin pariin pääsiäisloman aikana, jos vaikka...

Nyt on lukuvuorossa (viimeinkin) Umberto Econ Ruusun Nimi (englanniksi tällä kertaa). Saas kattoo, mitä plikka tykkää.

Tänään olen kuitenkin viihdyttänyt itseäni nostalgisoimalla Kummelien parissa. Pönttöhuumori iskee edelleen - ja lujaa! Oman osansa tuo tietysti sekin, että Kummelit kuuluivat ihan oleellisena osana lapsuuteeni: isoveikka hurahti heti siinä 'ensimmäisessä aallossa', eikä äiti aikoinaan nähnyt aiheelliseksi häätää minua pois tv:n edestä (vaikka eiväthän Kummelit nyt ihan välttämättä ole aivan ekaluokkalaisille suunnattu...), joten mitä sitä muutakaan voi odottaa (varsinkin isoveljen) vaikutuksille alttiilta pikkusiskolta. Vaikka enhän minä toki ollut luokkani ainoa, en tietenkään: ekaluokkalaisina tampattiin lumet bussipysäkeiltä, tapeltiin koulussa siitä, voitiinko me B-luokkalaiset kuulua parhaaseen A-ryhmään (totta kai voitiin! Pöh), laulettiin Possua ja Kärpästä ja huudeltiin "kyllä lähtee!" ihan vain opettajien kiusaksi. Ja muutama vuosi myöhemmin iski Kultakuume (joka muuten on edelleenkin aivan loistava elokuva, ovat muut siitä mitä mieltä tahansa). Hymyilyttää jotenkin niin kauhiasti, ihan pelkkä vanhojen muistelu. Se oli kummaa aikaa, ihan kaiken kaikkiaan.

Ja Heikki Hela oli muuten yksi ensimmäisistä ihastuksistani, oi kyllä vain. Naurunsa on edelleenkin niin kovin tarttuva. Ja jo Unettoman yön alkutahdit vetävät yhä suun virneeseen.

Valitettavasti Kummelien huumori on jotenkin niin perin juurin älytöntä ja suomalaista ja täysin mahdotonta kääntää vieraalle kielelle, etten ole näyttänyt näille briteille, millaista sketsihuumori on parhaimmillaan. Voisihan sitä toki vielä joskus, onhan niillä se yksikin englanniksi tehty puolituntinen. Saatan tosin olla huoneessa ainoa, joka nauraa vedet silmissään. (Mutta toisaalta, mitä sitten. Siinäpähän nauran.)

Edelleen tuosta lähtemisestä. Miten se aina onkin niin perinjuurin vaikeaa? Itse matkustaminen tai Englantiin palaaminen eivät ahdista, vaan tuntuvat loppujen lopuksi ihan hyviltä, mutta se lähteminen. Pakkaaminen ja oven perässään sulkeminen, ne tekevät joka kerta kipeää. Eikä se vaan helpota, vaikka senkin olen jo muutamaan otteeseen läpikäynyt.

Kämpille kotiuduin tuossa tunti sitten, ja nyt väsyttää aivan kamalasti. Päätäkin särkee. Ajatukset hyppivät jokseenkin epäloogisesti (jos ne nyt ensinnäkään mihinkään hyppivät). Puran laukut ja vaihdan lakanat sänkyyn, sitten heittäydyn unille.

Ahaa-elämys

Lähteminen. Se on aina jotenkin kovin vaikeaa. Vaikka olen tällä kertaa lähdössä ihan hyvin mielin takaisin Englantiin, on olo silti niin kovin haikea. Eihän meillä ole luentojakaan kuin kahdeksan viikkoa ennen pääsiäislomaa, mutta silti. Kotona on vain niin kovin mukava olla. Koirakin näyttää ymmärtävän, että taas sitä ollaan lähdössä: käy vähän väliä tönimässä jalkaan ja nuolemassa kättä. Matkalaukkujen pakkaaminen hermostuttaa sitä.

Viime vuoden aikana tajusin hiljalleen jotain. Jotain, mitä en ennen ymmärtänyt tai uskonut mahdolliseksi: minä kuulun Suomeen. Minun kotini on täällä, minun kulttuurini. Sen ymmärtäminen vaati vuoden ulkomailla, yksin omillani, mutta nyt oloni on aivan sanoinkuvaamattoman helpottunut. Aivan kuin viimeinkin olisin löytänyt paikkani maailmassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Tämän ymmärtäminen on myös selkeyttänyt tulevaisuudensuunnitelmiani ihan kiitettävästi: ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on ihan oikeasti jokin suunta, mihin edetä; ihan oikea tavoite ja suunnitelmia, jotka ulottuvat pidemmälle kuin ensi viikkoon. Tuntuu hyvältä. Enää en vain sellu maailman mukana ja katso, mihin elämä minua heittelee.

Tänään lähteminen tuntuu myös hyvältä, sillä on tarkoitus.

Hivenen haikeaa (ja vaikeaa) se on siltikin.

Viikonloppuja

Hetken hengähdys ennen illan rientoja. M muuttaa muutamaksi kuukaudeksi keskikaupungille, eli sinne pitäisi illalla suunnata viettämään jonkinsorttisia tupareita. M lupasi opettaa minua virkkaamaan. Naureskeltiinkin jo, että meillähän on siellä tavallinenkin Martta-piiri pystyssä kunhan vauhtiin päästään! Varsinaisetkin tuparit.

Veikka tulee huomenna synttärimatkalta Riikasta, taitavat tulla tätä kautta kun Pirkkalaan kerta laskeutuvat. Täytyy tähdätä siksi kotiin, jos vaikka törmättäisiin.

Taidankin vielä suunnata koiran kanssa ulos, siellä näkyisi olevan sellainen juuri sopivan rapsakka keli. Ihanaa kun on viimeinkin tuota lunta ja pikku pakkanenkin, voittaa pimeän ja sateen helposti. Juuri tällaisista talvipäivistä minä pidän.