"Ai se oli pahis, no ei siinä sit mitään. Antaa mennä vaan!"

Piti kirjoittaa tänään ihan muusta - muun muassa lokakuisista nörttien kokoontumisajoista, missä sci-fi/draama -guru Russell T. Davies kummasteli nimeäni ("An-n-i-i-na? With a double-n and a double-i? It's beautiful!"), sekä ensi viikosta ja ajan matamisesta -, mutta hyvä tuuleni oli tänään väliaikaista.

Tällainen otsake tölväisi silmien eteen Iltasanomien etusivulta:

En ihan hirmuisen herkästä hätkähtele, mutta tämä kyllä pysäytti. Tiedän, kyseinen julkaisuhan nyt on muutenkin todellinen journalistiikan riemuvoitto, mutta tänään vedettiin kyllä pohjat. "Väkijoukko hakkasi Mumbain terroristin - Katso videolinkki!" Pistää miettimään, onko tämä nyt kuitenkaan ihan sellaista tiedottamista, mihin nykypäivänä pitäisi pyrkiä. Onko jokaisen diktaattorin teloitus ja terroristin pieksentä todella nähtävä YouTubesta - kännykkäkameralla kuvattuna, luonnollisesti -, ennen kuin se iskee tajuntaan totena? Onko se nykyään jokaisen kansalaisoikeus, nähdä omin silmin, kuinka paha saa palkkansa? Houkutteleeko tuollainen otsake todella lukijoita katsomaan videolinkin, missä ihmistä pahoinpidellään? Jos saman lehden sivulla mainostettaisiin videota kivitystuomion täytäntöönpanosta, katsoisivatko ihmisen sen? Miksi? En yksinkertaisesti ymmärrä. Tekeekö se tuosta videosta jotenkin vähemmän tuomittavan, että siinä piestään 'terroristi', pahantekijä? Onko se ihan oikeasti moraalisesti hyväksyttävämpää? Joskus vaan tulee sellainen olo, että ihmisillä menevät sekaisin fiktio ja todellisuus.

Tiedän tämän järkytyksen olevan sinänsä paradoksaalista, sillä oma suosikkielokuvani on edelleen Fight Club. Itse kuitenkin haluan ajatella, että erotan elokuvaväkivallan todellisesta väkivallasta, ja vaikka ensimmäistä näistä pidänkin viihteenä, on jälkimmäinen mielestäni - suokaa anteeksi lattea sanavalinta - sanoinkuvaamattoman järkyttävää (mikä jo itsessään antaisi aihetta laajemmallekin tutkielmalle). Vaikka asun kolmatta vuotta maassa, jossa väkivallantekoihin törmää joka päivä aamun lehden avatessaan, se pysäyttää silti. Tavallaan olen kiitollinen siitä: en ole turtunut, todellisuus satuttaa edelleen aina silloin tällöin.

No, mihin se ihmiskunta olisikaan 2000 vuodessa muuttunut? Lainrikkojat ja kristityt vaan sinne areenalle leijonien kanssa - ja yleisö mulvii.