28. joulukuuta 2007

Kiirettä

Olen ihan halkipoikkiuupunut. Joulu ei sitten ollutkaan ihan yhtä rauhaisa ja leppoisa kuin olin toivonut, satoi vettä, eivätkä lahjatkaan oikein täysin mieleisiä (kyllä, siinä vaiheessa kun se joulun tunnelma on mennyttä ja on vietetty tunti vessassa pyyhkimässä silmiä vessapaperiin sitä toivoisi, että edes ne lahjat pelastaisivat jotain), mutta ei siitä sitten sen enempää. Turha siinä on tarpeettoman kauaa rypeä, vaikka päähän ottaakin varmasti vielä kauan.

Veikkaa oli kuitenkin mukava nähdä, kuten aina. Paljon tuli toki naurettua ja välillä oli varsin mukavaakin. Tykkään itse asiassa tästä velipojan heilastakin, varsin mukava ja viihdyttävä tapaus kyseessä. Enää en kuitenkaan erehdy viettämään yhtäkään joulua kaksin äidin kanssa, en vaan pärjää kanssaan kahdestaan.

Kiirettä on pitänyt kotiinpaluusta asti, enkä ole ehtinyt netissäkään pyöriä (kuten en yleensäkään kotona ollessani). Nyt onkin sitten rästissä kymmeniä blogeja luettavaksi, foorumeita kahlattavaksi ja asioita hoidettavaksi - ihan liikaa. Jalat on taaperrettu uuvuksiin - itse asiassa jo viime perjantaina -, ja sama tahti tuntuisi jatkuvan nyt pyhien jälkeenkin. Taidan olla uupuneempi kuin arkena.

Enkä saa unta. Unirytmini on täysin sekaisin, enkä millään jaksaisi korjata sitä. Suututtaa.

19. joulukuuta 2007

Homeward Bound

Nyt on kamat pakattu ja pakaasit valmiina. Bussi Lontooseen lähtee yhdeltätoista, eli kohta puoliin täytyy hipsiä kaupunkiin päin. Saas nähdä, miten käy sen lennon kanssa. Tällä hetkellä näyttää vähän huonolta, molemmat illan lennot tuntuisivat olevan täynnä. Menen silti kärkkymään mahdollisesti vapautuvia paikkoja, ja odottelen sitten aamuun, jos ei onnaa. Sen siitä saa kun on pihi ja matkustaa stand-by -lipuilla. Kertaakaan en vielä tosin ole jäänyt kyydistä, saa katsoa miten käy tänään. Seuraavan kerran kirjoittelenkin sitten Suomesta.

17. joulukuuta 2007

Come fly, let's fly away

Inhoan pakkaamista. Matkustamisessa mikään ei ole niin inhottavaa, kuin reissua edeltävä pakkausoperaatio: onko nyt kaikki tarvittava varmasti mukana? Unohdinko jotain tärkeää? Pakkasinko nyt liikaa paitoja? Onko liput matkassa? Jotain jäi, jotain ihan varmasti jäi! Pakkaamista lukuunottamatta nautin matkustamisesta suunnattomasti, edelleenkin. Matkustamisessa on aina jotain jännittävää, vaikka määränpää ja reitti olisivatkin tuttuja ja yllätyksettömiä.

Varsinkin lentämisestä olen aina pitänyt, ihan pienestä tytöstä asti. En koskaan kyllästy istumaan lentokoneessa, mikä toisaalta ihmetyttää itseäkin: kuka nyt jaksaa istua monta tuntia putkeen paikallaan, tekemättä varsinaisesti mitään? Minä jaksan. Tuntitolkulla. Tuijottelen ohi lipuvia pilviä ja alapuolella näkyvää mannerta; lueskelen ja kuuntelen musiikkia; ajattelen (harvoin mitään tähdellistä). Rentoudun. Lentokoneruokakin menee siinä istuskellessa. Eihän se nyt hyvää ole (paitsi bisnesluokassa, noin lentokoneruoaksi), mutta yleensä se on lentopäivinä ainoa syömäni varsinainen ateria, ja nälkäänsähän sitä syö vaikka pieniä kiviä. Ainakaan tähän päivään mennessä en ole vielä kyllästynyt lentämiseen.

En ole tosin koskaan ymmärtänyt, että sitä oikeasti istutaan metallisessa purkissa kymmenen kilometrin korkeudessa - enkä toivottavasti tajuakaan. Luulisin, että siinä vaiheessa saattaisi alkaa hirvittää.

15. joulukuuta 2007

Hytisyttää

Tänään paleltaa taas aivan mielettömästi. Istun villasukissa peitto telttana päälläni ja suorastaan hytisen. Tarkoitukseni oli busseilla tänään hetkeksi kaupunkiin aamun kirjoitusrupeaman jälkeen, mutta kun olin (taas) seissyt pysäkillä puolisen tuntia eikä bussia vain kuulunut, käännyin kannoillani ja hypin tien yli takaisin kämpille (ensimmäinen bussi oli myöhässä 25 minuuttia, toinen kymmenen, kolmatta en enää jäänyt odottamaan). En ymmärrä, mistä täällä oikein kiikastaa noitten bussien kanssa. Ovatko bussit tosiaan aina vähintään kymmenen minuuttia myöhässä, vai onvatko pysäkeille kiinnitetyt aikataulut päin prinkkalaa? Rasittaa silti, värjötellä hirmuisessa viimassa ja palata loppujen lopuksi takaisin lähtöpisteeseen. En ymmärrä.

14. joulukuuta 2007

Yölliset episodit

Olen jostain syystä nukkunut viimeaikoina ihan kamalan huonosti. Syynä on lähinnä ollut se, että varpaitani on paleltanut niin ruhtinaallisesti, että nukkuminen on ollut sellaista unen ja todellisuuden rajamailla haahuilua. Viime yönäpä sitten nukahdin - vain herätäkseni tuntia myöhemmin kikatukseen, kolinaan, tömistelyyn, keskusteluun sekä laulamiseen. Meinasi mennä kuppi niin nurin! Mikä siinä on, että kun tullaan kämpille tullaan siinä puoli yhden aikaan yöllä, ei osata olla hiljaa? Ei voida sen vertaa ottaa huomioon muita kanssa-asujia, että hoidettaisiin ne iltatoimet ihan hissukseen. Jotenkin kaikki öiset häiriöt tuntuvat moninkertaistuvan ainakin omassa päässäni ja saavat ihan megalomaaniset mittasuhteet tarpeeksi pitkään jatkuessaan. Tunnin siinä kuuntelin, aluksi horroksessa ja viimeiset viisitoista minuuttia täysin hereillä, ja perussuomalainen tossukka kun olen, en edes kehdannut käydä sanomassa, että turvat kiinni (eli käytännössä ihan oma häpeä, täytyy myöntää). Tämän episodin jälkeen varpaita ei enää palellut, mutta uneen en päässyt, ja herätyskello soitti seitsemältä - heinäsirkkana EU:n luennolle.

Yliopistolta busseilin Cribbsille, ja kävin katsomassa We Own the Nightin. Aika perusleffa, ihan ok noin kaikin puolin, mutta ei sinänsä mitenkään tajuntaaräjäyttävä kokemus. Muistutti taas kuitenkin, että tällä tytöllä on ihan erityinen soft spot Joaquin Phoenixille. Se on aivan sama ketä mies näyttelee, mitä sillä on päällänsä, mitä se tekee tai miltä näyttää - minä olen ihan sulaa vahaa, joka ikinen kerta.

Nyt paleltaa taas, ihan kokonaisvaltaisesti.

13. joulukuuta 2007

99999 Korvatunturi, Napapiiri, Suomi Finland

Rakas Joulupukki,

tänä jouluna toivoisin joulumieltä ja onnellista oloa; rauhaa ja mahdollisuutta hiljentyä edes hetkeksi - irtiottoa arjesta; joulun tuntua ja tuoksua; kärsivällisyyttä ja ymmärrystä; yhdessäoloa ja perheen kanssa vietettyä aikaa; pakkasta ja lunta, jota en ole nähnyt kunnolla yli vuoteen; hyvää ruokaa ja saunomista; antamisen ja saamisen iloa; hymyjä ja naurua - iloista joulua. Ihan kaikille.

Terveisin, Anniina

P.S. Uusi kamera, yöpaita, muutama kirja, kalenteri, Planet Earth -boksi ja karkit ovat myös tervetulleita!

12. joulukuuta 2007

Aika

Joskus sitä tuntee itsensä niin auttamattoman tyhmäksi ja typeräksi. Siihen riittää yksi kysymys, johon ei osaa vastata; yksi katse, jota ei osaa tulkita; teko (tai tekemättä jättäminen), jota ei ymmärrä.

Olen aina pitänyt itseäni keskimääräistä fiksumpana nuorena ihmisenä, mutta viime aikoina usko itseen - ja ennen kaikkea siihen omaan päähän ja omiin ajatuksiin - on alkanut horjua. Pelottaa, että muutkin huomaavat viimein, etten oikeasti olekaan niin fiksu ja älykäs, että kaikki nämä vuodet olen vain onnistunut huijaamaan.

Olen luonut itselleni hirveät onnistumisen paineet. Kotoa se ei ole lähtöisin: opiskeluun on toki kannustettu, mutta ei koskaan painostettu. Minä se olen ollut, joka on huolehtinut hyvistä arvosanoista, minulle ne ovat olleet tärkeitä. Ei minun maailmani koskaan ole huonosta arvosanasta kaatunut, ja on niitä kyllä tullutkin, mutta haluaisin niin kovasti olla hyvä. Olen kirjaviisas, mutta minulla on hyvin vähän käytännön kokemusta oikeastaan yhtään mistään.

Aika tuntuu taas kiitävän lujempaa kuin missä minun on mahdollista pysyä kyydissä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tunnun lamaantuvan. Olen aina uskonut, että kaikki asiat järjestyvät ennen pitkää tavalla tai toisella - joskus olisi silti rauhoittavaa saada edes jonkinlaista os'viittaa menosuunnasta. Tekisi mieli vetäytyä peiton alle ja nollata ihan kaikki, pysäyttää ajankulu. Aloittaa alusta ja pitää tällä kertaa edes näköyhteys.

11. joulukuuta 2007

Arvoituksia

Odottava olo. Viimeisiä päiviä viedään, ensi viikon tiistaina ovat viimeiset luennot; jäljellä edelleen Torts-essee, sen kirjoitan viikonloppuna. Tänään kiiruhdan luennolle vasta puoli viideksi, ja saatanpa jäädä katsomaan Law & Debating Societyn järjestämää väittelyäkin. Sikäli mikäli jaksan roikkua yliopistolla puoli yhdeksään ja tulla kaupungin kautta kämpille, 99 ei nimittäin kulje yliopistolta enää tuohon aikaan.

Lukeminen (siis muun kuin kurssikirjojen ja oikeusjuttujen) on jäänyt viime aikoina vähän taka-alalle. Talvikuninkaan sain luettua loppuun eilen (tällä kertaa alkuperäiskielellä), mutta siinäkin meni noin kuukausi sadan viimeisen sivun kanssa. Ei vain ole tullut tartuttua kirjaan, vaikka se on kulkenut aina laukussakin mukanani. Voi tosin olla, että nyt kun alkaa taas helpottaa tuon opiskelun kanssa, alkavat kirjatkin taas maistua.

Nyt luen Sherlock Holmesin parhaita - pitkästä aikaa suomeksi. Tuntuu muuten yllättävän hyvältä lukea vaihteeksi äidinkielellään. Vaikka englanniksi lukeminen ei ole enää vuosiin aiheuttanut päänvaivaa eikä turhia ponnisteluja, on se suomen kieli silti vaan niin paljon mutkattomampaa! Sitä paitsi, suomi on itse asiassa hyvin kaunis kieli. Tämänkin tajuaminen tosin vaati vuoden ulkomailla-asumisen...

8. joulukuuta 2007

Oi, katsopas vaari tuota hauvaa...

Olisi vain pitänyt mennä nukkumaan, eikä jäädä surffailemaan nettiin. Hetkeksi olin saanut sen haavekoiran pois mielestä, mutta nyt ajatukset kiertävät taas kehää sen yhden aiheen ympärillä.

Lapsenahan haaveilin pienestä koirasta, sellaisesta, joka olisi mahtunut matkustamaan pyörän eteen viritetyssä korissa. Sellaisesta, joka olisi kulkenut kätevästi mukana joka paikkaan. Pienestä ja kompaktista, somasta ja helposta. Vähän toisin kävi, kun meille tulikin täysin yllättäen keskikokoinen ja epäluuloinen, jo varsinaisen pikkupentuiän ohittanut 'pahnan pohjimmainen', joka on aina rakastanut olla mukana menossa, mutta jonka kanssa epäröin aina lähteä minnekään aavistuksenomaisen arkuutensa vuoksi (sittemminhän tämä pelko on osoittautunut täysin aiheettomaksi: Toni on matkustanut kanssani junassa täysin mallikaasti ja äitini kanssa bussissa). Nyt haaveilen suuresta ja (kieltämättä) näyttävästä koirasta, jonka kanssa voisi harrastaa. Eihän se iso missään nimessä 'kätevä' ole, varsinkaan kun ei ole omaa autoa (eikä ihan heti muuten tulekaan), mutta niin ne haaveet vain vuosien varrella muuttuvat. Eivät kovin paljoa, kuten näkyy, mutta sellaista hienosäätöä. Afgaanin ja borzoin välillä pallottelen edelleen: tänään afgaani tuntuu piirun verran omimmalta, huomenna borzoi. Tässä ehtii, eiköhän sekin päätös parin vuoden aikana lopullisesti kristallisoidu.

Olen nyt viimeinkin sisäistänyt sen, että pariin vuoteen sitä koiraa ei tule, ja siihen on nyt alistuttava. Tunnen kuitenkin koko ajan, että jotain puuttuu: minä en ainoastaan tahdo nelijalkaista hännänheiluttajaa jalkopäähäni nukkumaan, vaan minä todella tarvitsen sitä. Koirakuumetta on niin vaikea selittää kuulostamatta puoliksi mielenvikaiselta, ellei vastapuoli ole itse kokenut sitä, eikä siinä ole oikein mitään järkeäkään. Selittämisessä tai koko koirakuumeilussa, eikä tätä voi edes yrittää selittää järjellä. Minun kohdallani on valitettavasti niin, että olen ystäväpiirini ainoa koirakuumeilija, olen aina ollut. Jostain syystä kaikki ystäväni ovat joko kissaihmisiä, hamsteri-ihmisiä tai sitten täysin eläimettömiä, ja tästä syystä itselläni on usein kovin hölmö olo. Koko ilmiöhän on tavallaan varsin naurettava ja tunnen joutuneeni aikamatkalle yhdeksänkymmentäluvulle, mikä on toisaalta ihan hauskaakin - tiettyyn rajaan asti. Vuosi sitten ajattelin, että tämä menee ohi, niinhän nämä kuumeilukaudet tulivat ja menivät silloin kymmenenkin vuotta sitten. Vaan eipä tunnu menevän. En voi rehellisesti sanoa, että tämän vuoden aikana olisi ollut päivääkään, jolloin en olisi edes ohimennen ajatellut aihetta. Mikä on toisaalta aika huolestuttavaa, mutta itseni tuntien ei loppujen lopuksi lainkaan ihmeellistä.

Vaan eipä tämä haaveilu ole ainakaan tähän mennessä tätä oikeaa elämistä suuremmin häirinnyt. Minulla on aina ollut ilmiömäinen kyky lykätä huolet ja murheet taka-alalle ja säilyttää toimintakyky mitä hankalimmissakin tilanteissa. Eli ei tämä nyt ihan niin toivotonta kuitenkaan ole, kunhan vain aina välillä tuntuu siltä. Jouluna saan taas muutaman viikon kuurin tähän kuumeiluuni, kun pääsen harjailemaan, lenkittämään ja leikittämään Tonia, todennäköisesti kyllästymiseen asti.

6. joulukuuta 2007

6.12.2007

Itsenäisyyspäivä tänään Suomessa, minulla tuiki tavallinen torstaipäivä Englannissa. Pitkä päivä yliopistolla, pyykinpesua kämpillä ja meseilyä I:n kanssa. Tänä vuonna tosin Itsenäisyyspäivän vastaanotto näkyi täälläkin, YLE:n netti-tv:n välityksellä, ja sehän tässä taustalla pyörikin, seminaaritehtävien lomasta aina välillä vilkuilin.

Vähän tässä jo lasketaan päiviä, vaikka varsinainen lentopäivä onkin vielä avoinna. Luennot ilmeisesti loppuvat jo ensi viikon jälkeen, mutta vielä on se yksi essee kirjoitettavana. Jos sen vaikka ensi viikonloppuna saisi kirjoiteltua, tämä viikonloppu menee EU:n seminaarin parissa.

Joululahjaostoksille pitäisi vielä raahautua. Suurimman osan delegoinkin jo isille, mutta ainakin vanhemmalle siskontytölle olisi mukava viedä täältä jotain. Ensi viikolla sitten. Nyt hautaudun peittojen alle ja lueskelen vielä hetken.

5. joulukuuta 2007

The Golden Compass

The Golden Compass eli Northern Lights eli Kultainen kompassi kuuluu kirjana suosikkeihini. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena ja rakastuin kirjan maailmaan, tunnelmaan ja tarinaan. Varsinkin ajatus eläimen muodon ottavasta sielusta viehätti minua kovasti, ja viehättää edelleen. Nimenomaan kyseinen kirja, His Dark Materials -trilogian (Universumien Tomu) ensimmäinen osa, on nerokas, uniikki ja saa jokaisella lukukerralla aikaan yhtä hämmästyneen olon. Trilogia kokonaisuudessaan on monikerroksinen ja ajatuksia herättävä, varsinkin nyt hieman vanhempana luettuna.

Reilu vuosi sitten sain tietää elokuvaprojektista: innostuin välittömästi. Vuoden päivät seurasin tiiviisti elokuvan valmistumista, ja kalenterissani ensi-iltapäivä (itse asiassa Suomen ensi-ilta, eli perjantai) oli merkittynä jo viime vuodesta. Tänään busseilin Cribbsille ja kävin viimein katsomassa elokuvan, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa viimeisen vuoden ajan. Ei noussut kuu tällä kertaa, himmeä sirppi korkeintaan.

Ajatukset ovat edelleen hieman sekavat. Heti elokuvan alkumetreillä kävi kuitenkin selväksi, ettei elokuva pysty luomaan odottamaani tunnelmaa, jonka trailerit ja ennen kaikkea elokuvien virallinen nettisivusto suorastaan lumoavine musiikkeineen teki. Elokuvan edetessä huomasin yhä useammin ajattelevani it's wrong, it's all wrong! Ehkä omasta, erittäin voimakkaasta mielikuvasta tarinan hahmoista ja maailmasta ei ollut ainakaan hyötyä: kaikki tuntui muoviselta ja väärältä. Tai ei nyt ihan kaikki, oli elokuvassa jotain hyvääkin - palaan siihen myöhemmin. Varoitetaan nyt mahdollisia lukijoita sen verran, että mikäli et halua pilata elokuvakokemustasi, älä lue tämän pidemmälle.

Aloitetaan mielestäni tärkeimmällä tunnelmanluojalla, musiikeilla. Odotukseni olivat nimenomaan tältä osin korkealla: etukäteismateriaalin perusteella tiedossa olisi ollut musiikillinen elämys. Itse elokuvan sävellykset herättivät kuitenkin huomiota lähinnä latteudellaan ja mitäänsanomattomuudellaan: yksikään teema ei jäänyt mieleen. Moneen kohtaukseen oli mielestäni myös valittu täysin sopimattomat musiikit, jotka eivät tuntuneet sopivan oikein mitenkään päin valkokankaan tapahtumiin.
Eräässäkin kohtauksessa taustalla soi sävellys, jonka ensitahdit kuultuani ajattelin välittömästi: "Tämäkin sopisi paremmin Bondiin!" No, kuinka ollakaan, kuvaan astelee Daniel Craig, ja minulla meni vähän maku koko hommaan: niin paljon kuin Bondeja rakastankin, tämä ei ole 007-leffa. Eikä myöskään perinteinen lasten animaatio, johon täytyisi syöttää viittauksia populaarikulttuuriin, jotta lasten vanhemmillakin olisi hauskaa. Lopputekstien aikana soinut elokuvan varsinainen tunnussävel, Kate Bushin esittämä "Lyra" oli kertakaikkisen banaali. Inhosin. Tämä on niin sääli, sillä minusta juuri musiikki on erittäin oleellinen osa elokuvaa: esimerkiksi Narnia ja Sormusten herrat vaikuttivat musiikeillaan suuresti, ja ovat loistavia esimerkkejä kuvan ja äänen onnistuneesta yhteistyöstä.

Olen myös lopen kyllästynyt tietokoneanimoituihin laivoihin, kaupunkeihin ja maisemiin. Kaikki edellämainitut näyttävät latteilta ja liian kiiltäviltä, eivätkä ne koskaan onnistu luomaan samanlaista tunnelmaa kuin ihan aidot kuvauspaikat. Niin kauan kuin animaatio ei pysty toistamaan todellisuutta edes välttävästi, minä en hyväksy sitä korvaamaan perinteisiä kuvauspaikkoja. Kaiken lisäksi suurin osa daemoneista oli kömpelöitä ja tuskastuttavan mekaanisia. Miksi kaikki koiradaemonit näyttivät tasan niin huonoilta, kuin koirat siskontyttöni pelaamassa "NintenDogs" -pelissä? Eivätkö alan mestarit todellakaan onnistu yhtään parempaan? Kyllä minä ymmärrän, että eläinten kanssa on hankala työskennellä, mutta eikö nyt sivuhahmoille, joiden daemonit lähinnä seisoivat paikoillaan päätään liikauttamatta, olisi voinut lykätä ihan oikeat koirat siihen kylkeen ja panostaa sitten senkin edestä päähenkilöiden daemoneihin, jotka ymmärrettävistä syistä oli luotava tietokoneella? Daemonien kuoleminen oli taas mielestäni turhankin näyttävää. Tämä nyt on pieni synti ja täysin kiinni katsojan tulkinnasta, mutta minua ahdisti: olin mielessäni kuvitellut tilanteen jotenkin intiimiksi ja hartaaksi, surullisella tavalla kauniiksi, en "trilirimpsis" -äänen sävyttämiksi kultahippusiksi. Sen sijaan daemoneiden muodonmuutokset olivat aika hyvin onnistuneita, niistä sentään pidin.

Entäs sitten ne kehut? Näyttelijät olivat hyviä. Daniel Craig oli piirua vaille täydellinen Lord Asriel, pidin kovasti Craigin karusta ja suorasukaisesta tyylistä; suosikkihahmoni Lee Scoresby (Sam Elliott) ja Hester (Kathy Bates) olivat täydellisiä, jopa teksasin aksenttinsa sopivat loistavasti. Nicole Kidman oli häikäisevän kaunis ja jäätävän kylmä, siis erittäin onnistunut Mrs. Coulter, eikä Dakota Blue Richardskaan ollut yhtään pöllömpi Lyra. Iorek, sen sijaan, oli aivan liian Gandalf. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että Ian McKellenillä on komea ääni, mutta eikö tähän rooliin todellakaan löytynyt ketään, jota ei olisi heti yhdistänyt johonkin muuhun? Iorek oli myös kömpelö ja aika pökkelö, varsinkin Lyra selässään. (Iorekin ja Ragnarin (miksi Iofur Raknisonista on muuten yhtäkkiä tullut Ragnar Sturlusson?) kaksintaistelusta nautin kyllä suunnattomasti, ehkä eniten koko elokuvassa. Varsinkin taistelun lopputuloksen rohkeus yllätti kyllä täydellisesti: Iorek todellakin löi Iofurin/Ragnarin alaleuan irti sellaisella voimalla, että irronnut naamankappale lensi kaaressa lumelle, kuten kirjassakin.)

Kyllä minä ymmärrän, ettei kirjallista teosta ole missään nimessä helppo kääntää elokuvaksi, varsinkaan kun kyseessä on näinkin merkittävä ja monitasoinen teos kuin Northern Lights. Ei kaikkea voi millään mahduttaa edes kaksituntiseen elokuvaan, enkä sitä odotakaan. Sitä kuitenkin ihmettelen, että on päädytty ratkaisuun, jossa harpotaan eteenpäin vailla minkäänlaista logiikkaa. Varsinkin alun tapahtumat liikkuivat aivan liian nopeaan, ja Lyra arvasi monen monta käännettä liian nopeasti: päättelyketjunsa olivat välillä aivan mahdottomia, ja katsoja jäi ihmettelemään, että mitä tässä nyt taas tapahtui. Turhia hahmoja esiteltiin myös aivan liikaa (mitä Christopher Lee esimerkiksi teki elokuvassa? Esiintyi tasan sen kerran, jäi sellainen olo, että "kuka toi nyt oli? Sen on pakko olla joku tärkeä, koska se oli Christopher Lee!"). Elokuvan loppu oli myös surkea: miksei sitä nyt voitu samalla viedä kunnolla loppuun? Mielestäni Northern Lightsin loppu, missä Lyra löytää Asrielin ja tietämättään tuomitsee parhaan ystävänsä kuolemaan, on yksi kirjallisuuden parhaista.

Yhteenvetona: huono sovitus, mitäänsanomattomat musiikit ja surkeasti animoidut daemonit, mutta hyvät näyttelijät. Eipä ihan kauheasti jäänyt käteen lapsuuden suosikkikirjasta.
Olen kovin pettynyt ja ihan vähän järkyttynytkin. Miten niin hienoilla eväillä päädytään tuollaiseen lopputulokseen?

Ymmärränhän minä, että on lähes tulkoon mahdotonta asennoitua objektiivisesti elokuvaan, joka pohjautuu kirjaan, joka puolestaan kuuluu omiin suosikkeihin ja jolla on henkilökohtaisesti suuri merkitys itselle. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä elokuvasta on sellainen katsoja, joka ei ole koskaan kirjaa lukenutkaan.

3. joulukuuta 2007

Kirjoittamisesta

Olen kirjoittanut paperista päiväkirjaa pian nelisen vuotta (ymmärrettyäni, että päiväkirjaan ei välttämättä tarvitse kirjoittaa orjallisesti joka päivä, eikä jokaisen merkinnän tarvitse alkaa sanoilla "rakas päiväkirja"). Se toimii jonkinlaisena ajatustenselventäjänä; todisteena siitä, että nämäkin vuodet on ihan oikeasti eletty. Raapustelen lähinnä tajunnanvirtaa vailla mainittavaa itsesensuuria, aina silloin tällöin kun siltä tuntuu: joskus kirjoitan päivittäin, joskus on kausia, etten koske koko kirjaan kuukausiin. En varsinaisesti ole koskaan kirjoittanut mentaliteetilla "sitten vanhempana on kiva lukea", mutta on ihan kiva tietää, että sekin mahdollisuus on olemassa.

Bloggauksen aloitin vuosi sitten, eilen oli bloggaus-historiani yksivuotispäivä. Alunperinhän aloitin kirjoittamisen tavallaan Suomeen jääneille ystäville ja tuttaville: olen aina ollut huono pitämään yhteyttä yhtään kehenkään ja ajattelin, että näin he halutessaan pysyisivät mukana ainakin minun elämäni tapahtumissa. No, tuohan meni reisille saman tien, kun en kehdannut ilmoittaa blogini osoitetta kuin tasan kahdelle ihmiselle, niille tärkeimmille. Tulin siihen tulokseen, että en minä oikeastaan välitä tietää, kuinka moni minut oikeasti tunteva ihminen ajatuksiani lukee - itseni tuntien se johtaisi nykyistäkin suurempaan itsesensuuriin ja lopulta bloggaus keskittyisi enää listaamaan päivän tapahtumia, eikä silloin palvelisi enää yhtään ketään - kaikkein vähiten minua itseäni. Vuoden aikana blogistakin on muotoutunut jonkinlainen ajatustenselventäjä. Kirjoitan ennen kaikkea itseäni varten, omia ajatuksiani selvittääkseni - suurimmaksi osaksi tajunnanvirtaa tännekin. Kuten mainitsin, harrastan kuitenkin jonkinmoista itsesensuuria, eli ihan kaikkea en tänne internetin ihmemaahan vuodata (sitä varten minulla on se paperiversio eli niin kutsuttu päiväkirja). Ihailen ihan hirvittävästi ihmisiä, jotka pystyvät vuodattamaan sielunsa blogiinsa, kaiken kansan luettavaksi. Minä en siihen pysty, edes näin suht anonyyminä. Pidän kuitenkin kirjoittamisesta, ja jollain tavalla tämä bloggaaminen tuntuu täydentävän tuota paperille raapustelua.

Suuri osa merkinnöistäni on täysin turhanpäiväistä jaarittelua vailla minkäänlaista punaista lankaa, mutta juuri sellaista minun elämänikin on tällä hetkellä ja sellainen minäkin olen: ajatukseni pomppivat välillä aiheesta aiheeseen vailla minkäänlaisia sidoksia; nautin suunnattomasti kaikennäköisestä turhanpäiväisestä touhottamisesta, kuten elokuvista, kirjallisuudesta ja ihan vain olemisesta. Ja niistä minä kirjoittelen.

Jaarittelen.

Onnistumisen iloa

Nyt on hyvä fiilis: sain kuin sainkin tänään jotain aikaiseksi. International Traden essee on nyt loppusilausta ja printtausta vaille palautuskunnossa - kyllä sain taas huomata, että kannatti taas viettää lauantaiaamu kirjaston lyhyiden lainojen osastolla nenä kiinni pölyisissä kirjoissa: hyvin suunniteltu essee todellakin on jo puoliksi valmis. Oli suorastaan ilo kirjoittaa, kun ei tarvinnut keskittyä enää siihen tiedon hakuun tai jäsennyksen pohtimiseen. Niin sitä vain aina oppii, kirjoittaminen tuntuu essee esseeltä aina vähän helpommalta, alun kangerteluista huolimatta. Kielenkin kanssa olen jo aika hyvin sujut, niitä pohtimistaukojakaan ei joudu pitämään enää läheskään niin usein kuin vielä vuosi sitten. Tuntuu hyvältä. Onhan tämä toki haastavaa, eikä missään nimessä helppoa, mutta haasteitahan minä tänne tulinkin hakemaan. Aloittaminen vain on aina jotenkin niin haastavaa. Ensimmäinen kappale on aina se vaikein: siinä vaiheessa ei oikein edes kiinnostaisi ja koko urakka tuntuu mahdottomalta. Sen jälkeen kirjoittaminen alkaa kuitenkin sujua ja kokonaisuuden jäsentäminenkin alkaa vaikuttaa suht helpolta... Mutta se ensimmäinen kappale. Se tuntuu joskus niin kovin korkealta kynnykseltä.

Kirjoituskimara jätti jälkeensä mojovan päänsäryn, mutta tämä on voittajan päänsärkyä. Ei edes haittaa!

1. joulukuuta 2007

Hiljaista

Joulukuu on alkanut kovassa tuulessa ja kaatosateessa, perusbrittiläinen talvisää siis. Aamun synkkää harmautta tosin väritti vastapäisen urheilukentän ylle levittäytynyt kokonainen sateenkaari, oli varsin komeaa katsottavaa synkkää taivasta vasten.

Ensimmäinen yliannos kulutushysteriaakin on jo koettu, kun hetkellisessä mielenhäiriössä busseilin keskelle ostoshelvettiä. Riitti taas tältä vuodelta, kiitos. Soitin jo isille, että hoitaa jouluostokset puolestani tietyltä osin.

Lapsuuden legenda, The Joulukalenteri, on kuulemma jälleen täällä, isi lupasi nauhoitella. Juutuubistahan nuokin löytyvät ja sieltä ne tulee varmaan katsottuakin, mutta silti. Taisin olla viidennellä luokalla tuon ensiesityksen aikoihin, muistan varsin hyvin, kuinka se nauratti koulussakin. Hymyilytti kovasti, kun tuon ensimmäisen jakson katselin: jotkut asiat ne vaan eivät koskaan muutu.

Joulutunnelma on vielä vähän hakusessa. Meni ne viimeisetkin odotuksen fiilikset, kun isi juuri ilmoitti olevansa töissä niin aaton kuin joulupäivänkin, ja äiti sanoi saman tien, että hänelle on sitten ihan sama miten ne omat vuoronsa menee. Eli mitä ilmeisimmin vietän joulun yksin kotona. Tällä hetkellä ahdistaa ihan suunnattomasti.