Metallia ja Metallicaa

Olinpas eilen Sonispheressä Porissa - ja oli muuten ihan kertakaikkisen mahtavaa! Olin ehkä ihan vähän yllättynytkin, sillä musiikki ei koskaan ole varsinaisesti ollut mikään henkireikä minulle, ja minun on aina jotenkin vaikea tutustua uuteen musiikkiin - ei, koska odottaisin sen olevan huonoa, vaan koska koen sen vaan niin vaikeaksi. Jostain syystä se levy täytyy aina kuunnella kymmeniä kertoja ennen kuin siihen pääsee sisälle, ja tuo koko prosessi on jotenkin niin pitkä ja vaivalloinen ja hankala pistää käyntiin. Siksipä kuuntelenkin paljon vanhaa ja tuttua musiikkia, luotan siihen hyväksi havaittuun, vaikka tiedän menettäväni paljon. Arvostan ja kuuntelen mielelläni kuitekin ihan mitä tahansa musiikkia lajista riippumatta, mutta täytyy minun myöntää, että kyllä se askelta raskaampi musiikki iskee paljon kovempaa kuin ihan perus-pop.

Anywho, elämäni ekat festarit, ja heti mut heitettiin hevi-kansan pariin: alkuun vähän hirvitti, kun en tosiaan tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Oppaina minulla oli kuitenkin Veli-mies sekä Sisso miehensä kera, joten parhaan mahdollisen intron sain kyllä tuohonkin maailmaan - eikä Metallica ole ymmärtääkseni ollenkaan huono aloitus tuolla suunnalla. Linkin Parkhan oli jo ennestään tuttu (no joo, tokihan Metallicankin tiesin, mutta enpä minä niitä kertosäkeitä enempää osannut mukana mylviä - Linkin Parkkia muistin sentään vieläkin jonkin verran), sitä ensimmäistä levyänsä olen kuunnellut paljonkin, joten oli aika hieno nähdä heidätkin, mutta olihan se Metallica ihan omassa luokassaan! Ja olihan se tällaiselle rookiellekin mahtavaa nähdä ja kuulla, kun 60,000 ihmistä huutaa täyteen ääneen "seek and destroy!", jotta koko naapurusto varmasti kuulee, ketkä siellä oikein soittivatkaan. Aivan älyttömän mahtavaa! Ei se pieni tihkusadekaan jaksanut haitata, kun oltiin kuitenkin sadetakein varustauduttu.

Kotona oltiin tuossa vähän ennen puoli kolmea, vaikka keikka loppui jo yhdentoista jälkeen: ruuhkat olivat siis mahtavat, ja kilometrien autoletka varmasti ihmetyksen aihe niille kolmelle öiselle vastaantulijalle, jos eivät tienneet mistä me kaikki oltiin tulossa. Olisi ollut mahtavaa nähdä se autojono yläilmoista, mahtoi olla aikamoinen näky sekin.

Olen tänäänkin ollut aika fiiliksissä tuosta eilisestä, oli kyllä aivan mahtavan mukavaa. Niin, taidanpa huomenna poiketa levykauppaan sitä pirun Metallicaa hakemaan.

Kauniita unia

Näin tässä yhtenä yönä unta Naapurinpojasta. Se oli sellainen huoleton, arkipäiväinen uni, mutta pelkkä Pojan läsnäolo sai minut hymyilemään. Olin juuri selittämässä Pojalle Studio Julmahuvin mahtavuutta, kun isä pelmahti ovesta sisään kysymään, joko mahtaisin olla hereillä ja kiinnostaisiko lähteä ajelulle Tuulokseen. Hieman kärttyisästi mutisin "ihan sama", ja puoli tuntia myöhemmin laahustin auton takapenkille Naapurinpoika edelleen mielessäni.

Tai no, Naapurinpoika ei ole ollut varsinaisesti naapurinpoika enää 12 vuoteen, mutta minulle hän on aina se Naapurinpoika. Hän oli minua vuotta nuorempi ja ensimmäisiä parhaita ystäviäni - samoin kuin taas häntä vuoden nuorempi sisarensakin, mutta Pojan kanssa minulla oli eniten yhteistä. Meillä olisi ollut loistava nuoruus edessä, kahdella samanhenkisellä nörtillä. Muuttonsa oli aikanaan aivan järjettömän suuri muutos minulle, ikäväkin oli - ja on toisinaan vieläkin, vaikka ollaan varmasti kumpainenkin aivan eri ihmisiä kuin oltiin silloin, mutta näin jälkeen päin sen on vasta ymmärtänyt, kuinka suuri menetys tuon ystävyyden katkeaminen oikeasti olikaan.

Kaksitoista vuotta olen seurannut, kun entinen takapihansa on kokenut muutoksia pikkuhiljaa: kukkapuskat hakattiin; terassi kivettiin ja laatoitettiin. Meidän käyttämä kulkuväylä piha-aidassa on kasvanut umpeen. Eniten kuitenkin kirpaisee, kun uudet asukkaat eivät osaa arvostaa pihassa kasvavia omenapuita, mistä me kakarat aikoinaan napattiin välipalaa vesisotien välirauhojen aikana: toinen puista on kaadettu, ja toisen omenat mätänevät vuosi toisensa jälkeen puuhun. Tiedän olevani sentimentaalinen hupakko, mutta se puu on kaikki mitä minulla on Pojasta ja niistä lapsuuden huolettomimmista kesistä muistuttamassa.

Vaan niin se elämä heittelee. Lopulta kävi kuitenkin niin, että vuosien ja vuosien perästä löysin itseni ensin samalta yläasteelta Pojan kanssa, ja vielä myöhemmin käytiin sama lukiokin, mutta sanaakaan emme vaihtaneet. Harmittaa edelleenkin aivan tuhottomasti! Se olisi silloin ollut niin helppoa. "Moi, et satu mua muistamaan? Asuin vuosia sitten siinä teidän yläkerrassa. Mitä sulle mahtaa nykyään kuulua?" Vaan oli se hei sitten ilmeisesti ihan liikaa pyydetty, että olisin uskaltanut.

Vaikka hän ei ole ollutkaan mielessäni hetkiin, Naapurinpoika on vieraillut unissani muutaman kerran viime vuosina. Nuo unet jättävät aina sellaisen kumman olon jälkeensä; seuraavana aamuna löydän itseni googlaamassa Pojan nimeä ja etsimässä häntä Facebookista. Ei hän siellä ole, toistaiseksi ainakaan - äitinsä sähköpostin olen löytänyt, mutta en edelleenkään tiedä kehtaanko ottaa yhteyttä. Onhan se toisaalta niin helppoa pitää kiinni ajan kultaamista muistoista sen pelossa, että kaikki onkin muuttunut ja Poikaa ei enää kiinnosta tutustua uudelleen. Kato, jos ei yritä, ei voi epäonnistuakaan - right?