'Cause it's a bittersweet symphony...

Kiirettä pitää tenttien kanssa, vähän ahdistaakin. Kun en saa itsestäni irti kaikkea mitä tahtoisin, se vähän syö naista. Vaan täytyy tähän vissiin tottua, kun ei niin ei.

Koiran kaipuu on edelleen kova, vaikka tentit sitä ovatkin vähän sysänneet ajatuksissa taka-alalle. No, tähän vaivaan on ehkä mahdollisesti luvassa helpotusta syksyllä-loppuvuodesta, sikäli mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan ja käy aivan mieletön mäihä... Toiveet ovat korkealla, mutta ihan vielä en uskalla kauheasti riemuita. Kun ei sitä koskaan tiedä, mitä elämä heittää eteen.

Tässä alkaa olla viimein vähän haikeilla mielin - kolme vuotta Bristolissa on pitkä aika, mutta siltikin niin lyhyt. Suomeen muutto on edessä kesällä, vaikka tämä huone mulla on täällä vielä elokuun. Tenttien jälkeen ajattelin lomailla vielä viikon verran, siivoilla ja setviä tavaroita, ja kierrellä kaupungilla. Ihan sellaista perusturisteilua voisi harrastaa ennen lähtöä.

Mutta on se silti hurjaa. Kolme vuotta! Mihin aika se aika katoaa? Ja mitä minä yhä odotan?

(Lost Room oli muuten aika veikeä, Peter Krause on aina hyvä; Chaplin oli mainio - tekee mieleni tietää lisää, saattaa huomenna ohjautua matka kirjakaupan puolelle; Smokin' Aces oli kertakaikkisen hölmö, mutta ihan viihdyttävä tekele sinänsä... vaikkei sitä välttämättä toista kertaa tarvitse nähdäkään. Andy Garcia on kuitenkin aina mainio.)

No shit, Sherlock!

Tekee mieleni länkyttää elokuvista. Tai no, lähinnä pitäisi lukea tentteihin (ihmisoikeuksien materiaalit on jo tuossa vieressä, vielä pitäisi löytää tahdonvoimaa kahlata ne läpi...), mutta koska tänään on kuitenkin sunnuntai ja aurinkokin paistaa, istun vielä hetken tässä sängyllä tekemässä jotain ihan muuta.

Tosiaan. Tällä hetkellä lukemistonikin koostuu pääasiassa elokuva-aiheisesta kirjallisuudesta: Yöpöydällä lojuu sulassa sovussa kirjoja Studio Ghiblin animaatioista, Monty Pythonien omaelämäkerta, Stephen Kingin Dreamcather sekä epämääräinen läjä Empirejä. Ei liene siis kovin hankala arvata, mitä kautta sitä taas eletään.

Kai tämä tenttiaika jotenkin korreloi tuon elokuvien katsomisen kanssa. Neljän seinän sisällä alkaa tulla kovin ahdasta, jos ei keksi välillä jotain muuta. (Ja uloshan ei tietenkään viitsi lähteä, siellä paistaa tänään aurinkokin! No ei, kyllä sitä tulee ulkonakin käytyä, silloin tällöin, mutta kun en vaan jaksaisi raahautua kauaksi noista tenttikirjoista. Kun ei sitä koskaan tiedä, koska iskee inspiraatio.)

Tällä hetkellä tuosta katsottavien pinosta löytyvät mm. Chaplin, The Adventures of Baron Munchausen ja minisarja Lost Room, sekä villinä korttina Smokin' Aces, jolta odotan lähinnä mahdollisimman tehokasta aivotoiminnan lamautusta.

Kauan odotettu ja alkukuusta teatterissa nähty Wolverine oli pienimuotoinen pettymys - en tiedä oikeastaan edes miksi. Wolverine on hahmona ehdottomasti yksi suosikkisarjakuvasankareistani, ja minullehan voi tunnetusti myydä ihan minkä tahansa leffan, kunhan sen takakannessa mainitaan maagiset sanat "super hero" ja/tai "comic book adaptation". Olihan se toki varsin viihdyttävä, en minä sitä sano, mutta oli se silti vähän... ontto. Päänäyttelijöille antaisin kuitenkin krediittiä, sillä - kuten joku kriitikko (en kuollaksenikaan muista kuka!) mainitsi - he ovat selkeästi tajunneet kuvaavansa sarjakuvaan perustuvaa leffaa, mutta ovat tehneet sen samalla intensiteetillä kuin olisivat kuvanneet Apocalypse. Now'ta. And bless 'em for that.

Niin, ja se tämän vuoden ehdottomasti odotetuin filmi? Jo viime syksynä merkille laitettu The Film of the Year, näin odotusarvoltaan ainakin: Guy Ritchien Sherlock Holmes. Guy Ritchiestä en niin erityisesti ole mitään mieltä (vaikka Lock, Stock and Two Smoking Barrels ja Snatch. aivan kertakaikkisen mainioita ovatkin), ja Jude Law'sta en tykkää edelleenkään... mutta Sherlock Holmes! Mysteerioita ja salapoliisitarinoita palvovana kiihkoilijana olen ihan kertakaikkisen innoissani. (Yksi lapsuuden suosikkifilmeistänikin oli Basil Hiiri, Mestarietsivä.) Eikä siinä Robert Downey Jr.:ssakaan tosiaan mitään vikaa ole... Mutta edelleen: Sherlock Holmes! Vaan meinaavatko ne tosiaan, että jouluun asti täytyy vielä odottaa? Ruojat.

No, sitä odotellessa.

Wish I had a river...

Olen pari päivää kokenut aivan suunnatonta nostalgiaa. Olen hirmuisen visuaalinen ihminen, ja minulle jää todella voimakkaita muistijälkiä nimenomaan kuvista. (Tästä syystä tykkään kuunnella elokuvien soundtrackejäkin - mieleni yhdistää musiikin kuvaan.) Samasta syystä tietyt tv-sarjat herättävät minussa todella voimakkaita tunteita, ennen kaikkea sitä aivan hillintöntä nostalgiaa: monesti muistan vuosienkin jälkeen, mitä ajattelin ja miltä minusta tuntui nähdessäni jonkun elokuvan tai tv-sarjan ensimmäistä kertaa. Se on aika vänkä tunne joskus, kun yhtäkkiä ruudulle välähtävä kohtaus tuo mieleen jotain jo vuosikausia sitten täysin unohtunutta.

Tällä kertaa tänä nostalgianherättäjänä on toiminut tässä eräänä päivänä kaupasta matkaan tarttunut Ally McBeal - olen taas 12-vuotias! Tuon neloskauden aikaan olin kyllä jo vähän vanhempi, mutta jostain syystä Ally taannuttaa minut nimenomaan 12-vuotiaaksi. Se oli aikanaan sellainen sarja, mitä katsottiin ja minkä juonenkäänteitä puitiin yhdessä äidin kanssa, mikä tietty omalta osaltaan tekee siitä henkilökohtaisemman.

Niin, ja Allyhän oli muuten myös se viimeinen sysäys juristin haaveilleni. Tokihan minä sen jo silloin ymmärsin, ettei se juristin ammatti oikeasti ole ollenkaan niin hohdokas tai viihdyttävä kuin millaisena amerikkalaiset tv-sarjat sen ovat kautta aikojen esittäneet, mutta silti minulle valkeni silloin 12-vuotiaana, että sitä minä haluan. Kun tuon silloin aikoinaan päätin, en sen jälkeen katsonut taakseni; en koskaan edes harkinnut mitään muuta. Koko yläasteen ja lukion ajan tiesin mihin suuntaan jatko-opinnot minut veisivät, ja ehkä vähän pelkäsin etten olisikaan tarpeeksi hyvä. Se oli kai yksi syy, miksi tulin tänne Englantiin: opiskelupaikka varmistui jo hyvissä ajoin pelkästään ylioppilastodistuksella, ei tarvinnut sen enempää panikoida sitä yliopistopaikkaa. Anywho, pointtini on siis se, että olin jo unohtanut sen oivalluksen tunteen - sen, kun yhtäkkiä vain yksinkertaisesti tietää, mitä tahtoo elämällään tehdä.

Ja takaisin maallisempiin asioihin, elokuviin. Tämä vuosi on alkanut aika hiljaisesti noin elokuvien osalta, mutta tässä viikolla katsoin Kiss Kiss Bang Bangin, joka muistutti, miksi rakastan elokuvia niin suunnattomasti kuin rakastan. Ei, se ei ollut mikään elämää suurempi, ajatuksiaherättävä tai yhteiskunnallisesti merkittävä taideteos, mutta se oli yksinkertaisesti kertakaikkisen riemastuttava. Joskus se riittää, ja juuri nyt se oli tismalleen sitä mitä kaipasin. Oli hyvä ostos se. Niin, ja onnistui hämmentämäänkin kaiken kukkuraksi: Val Kilmer - voi ehkä mahdollisesti osata olla hauska. Weird. Ja Robert Downey Jr., no, pitkääko se sanoa? Mmmm...