Kauniita unia

Näin tässä yhtenä yönä unta Naapurinpojasta. Se oli sellainen huoleton, arkipäiväinen uni, mutta pelkkä Pojan läsnäolo sai minut hymyilemään. Olin juuri selittämässä Pojalle Studio Julmahuvin mahtavuutta, kun isä pelmahti ovesta sisään kysymään, joko mahtaisin olla hereillä ja kiinnostaisiko lähteä ajelulle Tuulokseen. Hieman kärttyisästi mutisin "ihan sama", ja puoli tuntia myöhemmin laahustin auton takapenkille Naapurinpoika edelleen mielessäni.

Tai no, Naapurinpoika ei ole ollut varsinaisesti naapurinpoika enää 12 vuoteen, mutta minulle hän on aina se Naapurinpoika. Hän oli minua vuotta nuorempi ja ensimmäisiä parhaita ystäviäni - samoin kuin taas häntä vuoden nuorempi sisarensakin, mutta Pojan kanssa minulla oli eniten yhteistä. Meillä olisi ollut loistava nuoruus edessä, kahdella samanhenkisellä nörtillä. Muuttonsa oli aikanaan aivan järjettömän suuri muutos minulle, ikäväkin oli - ja on toisinaan vieläkin, vaikka ollaan varmasti kumpainenkin aivan eri ihmisiä kuin oltiin silloin, mutta näin jälkeen päin sen on vasta ymmärtänyt, kuinka suuri menetys tuon ystävyyden katkeaminen oikeasti olikaan.

Kaksitoista vuotta olen seurannut, kun entinen takapihansa on kokenut muutoksia pikkuhiljaa: kukkapuskat hakattiin; terassi kivettiin ja laatoitettiin. Meidän käyttämä kulkuväylä piha-aidassa on kasvanut umpeen. Eniten kuitenkin kirpaisee, kun uudet asukkaat eivät osaa arvostaa pihassa kasvavia omenapuita, mistä me kakarat aikoinaan napattiin välipalaa vesisotien välirauhojen aikana: toinen puista on kaadettu, ja toisen omenat mätänevät vuosi toisensa jälkeen puuhun. Tiedän olevani sentimentaalinen hupakko, mutta se puu on kaikki mitä minulla on Pojasta ja niistä lapsuuden huolettomimmista kesistä muistuttamassa.

Vaan niin se elämä heittelee. Lopulta kävi kuitenkin niin, että vuosien ja vuosien perästä löysin itseni ensin samalta yläasteelta Pojan kanssa, ja vielä myöhemmin käytiin sama lukiokin, mutta sanaakaan emme vaihtaneet. Harmittaa edelleenkin aivan tuhottomasti! Se olisi silloin ollut niin helppoa. "Moi, et satu mua muistamaan? Asuin vuosia sitten siinä teidän yläkerrassa. Mitä sulle mahtaa nykyään kuulua?" Vaan oli se hei sitten ilmeisesti ihan liikaa pyydetty, että olisin uskaltanut.

Vaikka hän ei ole ollutkaan mielessäni hetkiin, Naapurinpoika on vieraillut unissani muutaman kerran viime vuosina. Nuo unet jättävät aina sellaisen kumman olon jälkeensä; seuraavana aamuna löydän itseni googlaamassa Pojan nimeä ja etsimässä häntä Facebookista. Ei hän siellä ole, toistaiseksi ainakaan - äitinsä sähköpostin olen löytänyt, mutta en edelleenkään tiedä kehtaanko ottaa yhteyttä. Onhan se toisaalta niin helppoa pitää kiinni ajan kultaamista muistoista sen pelossa, että kaikki onkin muuttunut ja Poikaa ei enää kiinnosta tutustua uudelleen. Kato, jos ei yritä, ei voi epäonnistuakaan - right?