Joskus minusta tuntuu, kuin yrittäisin juosta kiinni eteenpäin kiitävää junaa. Kaikki energia, aika ja keskittyminen kuluvat ihan vain perässä pysymiseen. Juna vain tuntuu karkaavan jatkuvasti, ja sitä kovempaa minun täytyy taas juosta. Kun vain voisi pysähtyä, ihan hetkeksi vain: hengähtää ja vaikka nousta sen junan kyytiin, ettei aina tarvitsisi pelätä jäävänsä jälkeen ja joutuvansa eksyksiin. Onkohan seuraavalle asemalle vielä pitkäkin matka?
Aika siis rassaa. Sitä on jatkuvasti liikaa tai liian vähän, enkä osaa hyödyntää kumpaakaan olotilaa. Tentit alkavat huomenna, ja minulla on ihan liian hyvät fiilikset. Haistan ilmassa itsepetoksen; väärän turvallisuudentunteen, johon olen tuudittautunut niin monet kerrat aiemminkin. Ahdistaa, kun ei jännitä; kun en muka stressaa. Vaikka stressaanhan minä, ihan valtavasti: se vain purkautuu vasta tenttien jälkeen valtaisana väsymyksenä ja immuunitason alenemisena.
Tenttien jälkeen ajattelin harrastaa maakuntamatkailua ennen kotiinpaluuta. Cardiff ja Bath houkuttelevat, täytyy varata niille matkustuspäivät jahka noista koetuksista ensin selvitään. Ja selvitäänhän niistä, on selvitty tähänkin asti.
Maanantaiyö, ja minua väsyttää.
5. toukokuuta 2008
Pakenevat päivät
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voi kuinka tutulta tuo kuulostaa! Itse stressaan kaiken eniten sitä stressin purkaantumista, koska siihen ei tosiaan olisi aikaa tänä vuonna. Anyway, onnea tentteihin!
Ai niin, en tiedä oletko käynyt Pohjoiswalesissa, mutta suosittelen kovasti.
Kiitoksia! Enpä ole muuten käynyt, Wales on kokonaan vielä näkemättä. Täytyykin pistää korvantaakse tuo pohjoinen.
Lähetä kommentti