Wish I had a river...

Olen pari päivää kokenut aivan suunnatonta nostalgiaa. Olen hirmuisen visuaalinen ihminen, ja minulle jää todella voimakkaita muistijälkiä nimenomaan kuvista. (Tästä syystä tykkään kuunnella elokuvien soundtrackejäkin - mieleni yhdistää musiikin kuvaan.) Samasta syystä tietyt tv-sarjat herättävät minussa todella voimakkaita tunteita, ennen kaikkea sitä aivan hillintöntä nostalgiaa: monesti muistan vuosienkin jälkeen, mitä ajattelin ja miltä minusta tuntui nähdessäni jonkun elokuvan tai tv-sarjan ensimmäistä kertaa. Se on aika vänkä tunne joskus, kun yhtäkkiä ruudulle välähtävä kohtaus tuo mieleen jotain jo vuosikausia sitten täysin unohtunutta.

Tällä kertaa tänä nostalgianherättäjänä on toiminut tässä eräänä päivänä kaupasta matkaan tarttunut Ally McBeal - olen taas 12-vuotias! Tuon neloskauden aikaan olin kyllä jo vähän vanhempi, mutta jostain syystä Ally taannuttaa minut nimenomaan 12-vuotiaaksi. Se oli aikanaan sellainen sarja, mitä katsottiin ja minkä juonenkäänteitä puitiin yhdessä äidin kanssa, mikä tietty omalta osaltaan tekee siitä henkilökohtaisemman.

Niin, ja Allyhän oli muuten myös se viimeinen sysäys juristin haaveilleni. Tokihan minä sen jo silloin ymmärsin, ettei se juristin ammatti oikeasti ole ollenkaan niin hohdokas tai viihdyttävä kuin millaisena amerikkalaiset tv-sarjat sen ovat kautta aikojen esittäneet, mutta silti minulle valkeni silloin 12-vuotiaana, että sitä minä haluan. Kun tuon silloin aikoinaan päätin, en sen jälkeen katsonut taakseni; en koskaan edes harkinnut mitään muuta. Koko yläasteen ja lukion ajan tiesin mihin suuntaan jatko-opinnot minut veisivät, ja ehkä vähän pelkäsin etten olisikaan tarpeeksi hyvä. Se oli kai yksi syy, miksi tulin tänne Englantiin: opiskelupaikka varmistui jo hyvissä ajoin pelkästään ylioppilastodistuksella, ei tarvinnut sen enempää panikoida sitä yliopistopaikkaa. Anywho, pointtini on siis se, että olin jo unohtanut sen oivalluksen tunteen - sen, kun yhtäkkiä vain yksinkertaisesti tietää, mitä tahtoo elämällään tehdä.

Ja takaisin maallisempiin asioihin, elokuviin. Tämä vuosi on alkanut aika hiljaisesti noin elokuvien osalta, mutta tässä viikolla katsoin Kiss Kiss Bang Bangin, joka muistutti, miksi rakastan elokuvia niin suunnattomasti kuin rakastan. Ei, se ei ollut mikään elämää suurempi, ajatuksiaherättävä tai yhteiskunnallisesti merkittävä taideteos, mutta se oli yksinkertaisesti kertakaikkisen riemastuttava. Joskus se riittää, ja juuri nyt se oli tismalleen sitä mitä kaipasin. Oli hyvä ostos se. Niin, ja onnistui hämmentämäänkin kaiken kukkuraksi: Val Kilmer - voi ehkä mahdollisesti osata olla hauska. Weird. Ja Robert Downey Jr., no, pitkääko se sanoa? Mmmm...