On-Stage Madness

Minä vihaan teatteria. Vihaan sitä, että se on niin kertakaikkisen ainutlaatuinen kokemus. En pidä ajatuksesta, että näytelmän voi nähdä vain kerran, ja sen jälkeen se on ikuisesti tavoittamattomissa. Pelkään, että unohdan. Että vuosien jälkeen sitä muistaa vain, että näytelmä oli mieletön, mutta kaikki muu on kadonnut iäksi.

Vaan eihän se noin mene. En saa uskoteltua sitä edes itselleni, edes minä en unohda - vaikka muistini muuten onkin ehkä tämän pallonpuoliskon 21-vuotiaiden huonoin. Teatteri on taidemuoto, joka tekee parhaimmillaan lähtemättömän vaikutuksen katsojaan; se valtaa pienen nurkan mielessäni, eikä katoa sieltä minnekään - muistan edelleen ensimmäisen näkemäni näytelmän noin 15 vuoden takaa. Ja mikä tärkeintä: muistan sen tunnelman; sen, miksi juuri kyseinen näytelmä oli niin merkittävä. En minä unohda. Minä rakastan teatteria.

Ja tämän vuodatuksen tarkoitus?

Tahtoisin kuollakseni (siis todella kuollakseni) nähdä Royal Shakespeare Companyn Hamletin. Minulla on vain kaksi pikkiriikkistä ongelmaa: a) sitä esitetään vain aikavälillä 3.12.-10.1. ja b) se on loppuunmyyty. Ja tässä vaiheessa tahtoisin vielä demonstroida haluani nähdä kyseinen produktio: soitin RSC:in ja kysyin. Siis minä, joka alan täristä jo pelkästä ajatuksesta, että asioita pitäisi hoitaa puhelimitse. No, tästäkin huolimatta harkitsen ihan vakavissani lähtöä Lontooseen. Onko siinä mitään järkeä? Matkustaa Lontooseen ja takaisin, viipyä siellä mahdollisesti neljä yötä, ja siltikin on vain häviävän pieni mahdollisuus saada lippua näytökseen. Mutta toisaalta, jos aivan jumalainen tuuri kävisi, saattaisin myös saada lipun. Ja se olisi ehkä hienointa ikinä.

Minulle täytyisi nyt puhua järkeä. Olenko ihan järjiltäni, jos lähden? Skippaan pari luentoa ja menen. Silloin olisin ainakin yrittänyt... No, onneksi tässä on nyt kaksi viikkoa aikaa harkita - jos tuo olisi nimittäin ollut huomenna, istuisin jo bussissa.