Aika, se on takonut mulle paksun nahan. Enää eivät sanat uppoa syvälle ja jätä jälkeensä luonnottoman kauan paranevia haavoja. Kai se iho on jo niin arpinen, että siitä kimpoaa kaikki - ainakin näennäisesti jälkiä jättämättä.
Vaan silti, niitä sanoja lentelee - nykyään toki huomattavasti harvemmin kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Ihmiset ne vaan ovat perusluonteeltaan kaikki samanlaisia, ihan maantieteelliseltä sijainniltaan, iästään ja sukupuolestaan riippumatta. Ja jotain vikaa täytyy minussakin olla, kun olen näitä saanut kuunnella ihan pienestä tytöstä saakka.
Mutta eikö sen pitänyt mennä niin, että se mikä ei tapa, vahvistaa? Näin minulle on aina kerrottu. Miksi siis pienestä ja epävarmasta tytöstä on kasvanut epävarma ja heikko aikuinen? Kaikkien matematiikan lakien mukaan, eikö minun tulisi olla vahva ja itsevarma. Vai valettako se on kaikki ollut?
Miksen voi olla se voimakas, sosiaalinen ja menevä ihminen, joka haluaisin olla? Miksi sen pitää olla niin helvetin vaikeaa? Ja miksi on helpompaa laskea pää, antaa periksi ja itkeä?
26. maaliskuuta 2009
Sticks and stones...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Tulin vastavierailulle blogiisi.
Olen itsekin kuullut, etä se mikä ei tapa, niin vahvistaa. Niin, miksi sitä ei sitten ole parkkiintunut ja miksi sanat tuntuvat aina yhtä pahalta.
Olen kanssa aika herkkä ja ei ole ollut helppo tie kasvaa aikuiseksi. Ja joitakin ikäviä sanoja ei unohda ikinä.
Kiits.
Noinhan se menee, eikä sitä kai koskaan opi sivuuttamaan näitä asioita pelkällä olankohautuksella, vaikka kovasti sitä toivoisi.
Lähetä kommentti