Sweeney Todd: the Demon Barber of Fleet Street

Tim Burtonin uusin, eli Sweeney Todd: the Demon Barber of Fleet Street, on nyt sitten viimeinkin nähty. Pari päivää tässä meni ns. palautumiseen. Ajatukset ovat vieläkin hieman epäjärjestyksessä, mutta yritetään nyt raapustaa edes jotain.

Ensinnäkin, minä pidän aivan suunnattomasti Tim Burtonin tyylistä. Musta huumori ja harmaat värisävyt tai toisaalta karamellinsävyinen värimaailma iskevät todellakin. Odotukset olivat siis kyseisen pätkän kohdalla erittäin korkealla jo pelkästään tämän vuoksi.

Toisekseen, rakastan musikaaleja. Ihan ehdottomasti. Musikaalit voivat olla hyviä tai huonoja kuten kaikki muutkin elokuvat, mutta niissä on ainakin yleensä niin kovin tarttuvat musiikit ja laulut, että pää on pyörällä vielä päiväkausia katsomisen jälkeenkin. Lisäksi musikaalista tekee mielestäni täysin vastustamattoman se, että näyttelijät hoitavat omat laulamisensa, vaikka eivät mitään ammattilaulajia olisikaan. Vähän säröiset äänet tuovat särmää.

Kolmanneksi, näyttelijät. Johnny Deppistä on varmaan ihan turha sanoa enää yhtään mitään, ihana mikä ihana, mutta myös elokuvan muu roolitus sai kylmät väreet juoksemaan selässäni - siis ehdottoman hyvällä tavalla. Ohjaajan vaimo, Helena Bonham Carter, on kuin nukke. Jossain määrin hieman pelottava nukke, mutta nukke yhtä kaikki. Pidän hänestä suunnattomasti! Hän oikein huokuu sellaista luovaa hulluutta ja pilkettä. Alan Rickman taas on aina mainio, kiehtova näyttelijä. Sasha Baron Cohenista minulla tosin oli pienen pienet epäilykset, mutta luotan Tim Burtonin arvostelukykyyn.

On varmaankin täysin turha sanoa, että astelin elokuvateatteriin suurin odotuksin ja jännittyneenä. Pari tuntia myöhemmin lähdin samaisesta salista leveä hymy huulillani ja lähes vastustamattoman tanssihuuman vallassa.

Sweeney Toddhan on brittiläinen legenda 1800-luvun puolesta välistä, jonka mukaan Todd oli parturi, joka lahtasi asiakkaitaan sellaisella taitettavalla partaveitsellä, ja hänen rakastajattarensa/ystävänsä/rikoskumppaninsa (versiosta riippuen) sitten hoiti ruumiiden hävityksen leipomalla näistä epäonnisista tällaisia lihaisia piirakoita, joita myytiin hyvällä menestyksellä asiakkaille. Tähän perustuu myös elokuvaversio, noin lyhykäisyydessään.

Elokuva näytti, tuoksui ja maistui Tim Burtonilta (varsinkin By the Sea -kohtaus, joka oli suorastaan herkullinen). Miljöö oli rakennettu taidokkaasti, kaikkine kammottavine ja kiinnostavine yksityiskohtineen. Musiikit olivat luonnollisesti lumoavat, ja näyttelijät hoitivat osuutensa varsin komeasti (paitsi päänäyttelijät, myös sivuosiin valitut näyttelijät onnistuivat säväyttämään). Juoni oli juuri sopivan kiero ja traaginen, vaikkei ehkä ollutkaan loppujen lopuksi mitenkään kovin yllätyksellinen. Kosto on kuitenkin mielestäni sellainen aihe, joka innoittaa kiehtovia tarinoita, ja ajatus ihmisiä lahtaavasta parturista (ja nyt puhutaan nimenomaan siitä vanhanajan parturista, kun palveluun kuului hiusten leikkuun lisäksi parran ajo ja siistiminen) on aika karmiva. Puhumattakaan siitä, että samaan aikaan katkotaan kauloja ja lauletaan. Omalla kohdallani tuo oli kyllä aivan ainutlaatuinen ilmiö.

Minä siis rakastuin. Aivan ehdottomasti. En ole nähnyt alkuperäistä musikaalia, enkä mitään muutakaan versiota Sweeney Toddista, eli en voi verrata Burtonin versiota mihinkään, mutta tällaisenaan rakastin. Olihan se välistä hieman graafinen ja makaaberikin, mutta niin kiehtova! Virnistelin haltioituneena aivan koko elokuvan ajan, ja vielä kauan sen päättymisen jälkeenkin (ja jalat veivät minut puoliväkisin levykauppaan ostamaan levyn soundtrackin). Oli monasti ihan sellainen olo, kuin olisi ollut ihan oikeassa teatterissa elokuvateatterin asemasta. Suosittelen kyllä, sikäli mikäli vatsa kestää veren lentämistä (jota muuten burtonmaiseen tyyliin sitten myös lentää).