Fantasiaa ja älytöntä älämölöä

Alkuvuosi hurahtikin lukiessa. Erehdyin kirjastoon, ja ihan huomaamattani kannoinkin jo kotiin repullisen kirjoja yhtään tajuamatta, että sitä lukuaikaa ei ollut kuin vajaat pari viikkoa. No, kunniallahan siitä selvittiin, Aamiainen Tiffanylla tosin jäi odottamaan pääsiäislomaa. Ajattelin nyt viimein tutustuttaa itseni Terry Pratchettin ihmeelliseen maailmaan - muutama vuosi sitten luettu Viikatemies oli täysin unohtunut.

Niin. Vähän harmissani huomasin, etten oikein innostunut. Kirjoissa ei sinänsä ollut yhtään mitään vikaa: lukeminen ei käynyt missään vaiheessa työlääksi, ja valehtelisin jos väittäisin, etten muka olisi lukenut hymyssä suin. Mutta silti. En oikein löytänyt niistä mitään mahdottoman ihmeellistäkään. Ehkä odotukseni vain olivat niin kovin korkealla, tai jotain. Kuolemasta tosin pidin ihan suunnattomasti. Hahmona aivan mielettömän vekkuli! Ehkä sittenkin palaan vielä Pratchettin pariin pääsiäisloman aikana, jos vaikka...

Nyt on lukuvuorossa (viimeinkin) Umberto Econ Ruusun Nimi (englanniksi tällä kertaa). Saas kattoo, mitä plikka tykkää.

Tänään olen kuitenkin viihdyttänyt itseäni nostalgisoimalla Kummelien parissa. Pönttöhuumori iskee edelleen - ja lujaa! Oman osansa tuo tietysti sekin, että Kummelit kuuluivat ihan oleellisena osana lapsuuteeni: isoveikka hurahti heti siinä 'ensimmäisessä aallossa', eikä äiti aikoinaan nähnyt aiheelliseksi häätää minua pois tv:n edestä (vaikka eiväthän Kummelit nyt ihan välttämättä ole aivan ekaluokkalaisille suunnattu...), joten mitä sitä muutakaan voi odottaa (varsinkin isoveljen) vaikutuksille alttiilta pikkusiskolta. Vaikka enhän minä toki ollut luokkani ainoa, en tietenkään: ekaluokkalaisina tampattiin lumet bussipysäkeiltä, tapeltiin koulussa siitä, voitiinko me B-luokkalaiset kuulua parhaaseen A-ryhmään (totta kai voitiin! Pöh), laulettiin Possua ja Kärpästä ja huudeltiin "kyllä lähtee!" ihan vain opettajien kiusaksi. Ja muutama vuosi myöhemmin iski Kultakuume (joka muuten on edelleenkin aivan loistava elokuva, ovat muut siitä mitä mieltä tahansa). Hymyilyttää jotenkin niin kauhiasti, ihan pelkkä vanhojen muistelu. Se oli kummaa aikaa, ihan kaiken kaikkiaan.

Ja Heikki Hela oli muuten yksi ensimmäisistä ihastuksistani, oi kyllä vain. Naurunsa on edelleenkin niin kovin tarttuva. Ja jo Unettoman yön alkutahdit vetävät yhä suun virneeseen.

Valitettavasti Kummelien huumori on jotenkin niin perin juurin älytöntä ja suomalaista ja täysin mahdotonta kääntää vieraalle kielelle, etten ole näyttänyt näille briteille, millaista sketsihuumori on parhaimmillaan. Voisihan sitä toki vielä joskus, onhan niillä se yksikin englanniksi tehty puolituntinen. Saatan tosin olla huoneessa ainoa, joka nauraa vedet silmissään. (Mutta toisaalta, mitä sitten. Siinäpähän nauran.)