Ahaa-elämys

Lähteminen. Se on aina jotenkin kovin vaikeaa. Vaikka olen tällä kertaa lähdössä ihan hyvin mielin takaisin Englantiin, on olo silti niin kovin haikea. Eihän meillä ole luentojakaan kuin kahdeksan viikkoa ennen pääsiäislomaa, mutta silti. Kotona on vain niin kovin mukava olla. Koirakin näyttää ymmärtävän, että taas sitä ollaan lähdössä: käy vähän väliä tönimässä jalkaan ja nuolemassa kättä. Matkalaukkujen pakkaaminen hermostuttaa sitä.

Viime vuoden aikana tajusin hiljalleen jotain. Jotain, mitä en ennen ymmärtänyt tai uskonut mahdolliseksi: minä kuulun Suomeen. Minun kotini on täällä, minun kulttuurini. Sen ymmärtäminen vaati vuoden ulkomailla, yksin omillani, mutta nyt oloni on aivan sanoinkuvaamattoman helpottunut. Aivan kuin viimeinkin olisin löytänyt paikkani maailmassa, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Tämän ymmärtäminen on myös selkeyttänyt tulevaisuudensuunnitelmiani ihan kiitettävästi: ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on ihan oikeasti jokin suunta, mihin edetä; ihan oikea tavoite ja suunnitelmia, jotka ulottuvat pidemmälle kuin ensi viikkoon. Tuntuu hyvältä. Enää en vain sellu maailman mukana ja katso, mihin elämä minua heittelee.

Tänään lähteminen tuntuu myös hyvältä, sillä on tarkoitus.

Hivenen haikeaa (ja vaikeaa) se on siltikin.