Tabula rasa

Muuttaessani Englantiin kuvittelin elämäni olevan siitä lähtien yhtä seikkailua. Uudessa maassa ja uusissa maisemissa minusta, hiljaisesta ja vähän ujosta seinäkukkasesta kuoriutuisi puhelias ja menevä seurapiirien kuningatar; elämä olisi yhtä aikaa jännittävää ja huoletonta. Viimein löytäisin sen kaipaamani kipinän, sen innon ja riemun. Kuka ties, ehkä en enää palaisi Suomeen.

Vuosi ja puolikas myöhemmin, olen edelleen se sama hiljainen ja ujo seinäruusu, joka ei edelleenkään viihdy juhlissa tai klubeissa. Miksipä minä tästä olisin muuttunut? Sain tilaisuuden 'aloittaa alusta', puhtaalta pöydältä - enkä muuttanut mitään. Elämäni ei ole tylsää mutta ei myöskään jännittävää, eikä varsinkaan huoletonta. Pidän opiskelusta, vaikka se välillä vähän tökkisikin, mutta muuten elämäni on aika kuollutta. Sen ääneen toteaminen ei tee siitä enää yhtään sen todellisempaa kuin se jo on, eikä sillä ole toisaalta enää edes merkitystäkään: käyn elokuvissa ja luen kirjoja; käyn museoissa ja näyteikkunaostoksilla. Monesti se tuntuu riittävän minulle ihan mainiosti.

Katson ulos ikkunasta kuin paikalleen jähmettyneisiin pilviin. Jos naapurin pensas ei huojuisi tuulessa eikä herätyskelloni ikkunalla tikittäisi voisi melkein kuvitella, että aika on todellakin pysähtynyt.