Afgaanikuume nousee

Aivan mahtavan ihanaa olla kotona, aika on taas hurahtanut ohi ihan liiankin nopsaan.

Käväisin tässä eräänä viikonloppuna koiranäyttelyssä, ja koin aikamoisen ahaa-elämyksen siinä afgaanikehän laidalla. Lähdin kotiin päin hymyssä suin ja kamera täynnä tärähtäneitä tai huonon valon vuoksi muuten vain enemmän tai vähemmän epäonnistuneita kuvia hulmuturkeista.

Sunnuntaina käväisin tässä lähistöllä vaikuttavan kasvattajan luona pentuetapaamisessansa. Jännitti ihan hirmuisesti, kun sotkin paikalle pyörälläni - rutkasti etuajassa, kuinkas muutenkaan. Vastassa oli kolme alle vuosikasta apinapentua, puolivuotias nuori neiti, viisivuotias uros sekä pentueen emä; myöhemmin paikalle pamahti vielä kuusi kahdeksankuista, ja hurja meno oli taattu! Näin nyt sitten ihan ensimmäistä kertaa sen pesutoimenpiteen kuivauksineen ja harjauksineen, ja sain itsekin kokeilla niiden takkujen setvimistä, kun eteen lykättiin pahinta takkuvaihetta läpikäyvä neitokainen suoraan paljusta. Niin ne takut vain aukenivat, harjaamalla. Ei ole kuulkaa ollenkaan mahdotonta! Oli se kuitenkin ihan ensiarvoisen tärkeää, että tuon pääsi itse näkemään ja kokeilemaankin, ei sitä yksinkertaisesti voi käsittää näkemättä. Ja mikä tärkeintä, en saanut niin yhtään minkäänlaisia oireita, vaikka harjailin koiraa ja ihan tarkoituksella tungin naamaani turkin sekaan! Vaikka no, enhän minä koskaan mitään oireita ole yhdestäkään koirasta saanut, eli sinänsä en ollut siitä huolissani. Mutta olivat ne vaan aivan mahtavan ihania otuksia!

Suuren vaikutuksen teki varsinkin tämä viisivuotias uros, Japp nimeltään. Herra oli kaikkea sitä, mitä rakastan afgaanissa, oikea rodun suurlähettiläs! Ja niin komea, rakenteeltaan kuin väriltäänkin, vaikka olen aina pitänyt mustamaskisia goldeneita jotenkin tylsinä. Herra vei kyllä sydämeni ihan täydellisesti! Ja ne silmät, ja se pää! Voi, kyllä tämä tyttö kuulkaas huokaili. Pennutkin olivat toki ihania, villejä ja honteloita otuksia (ja voi sitä riemua, kun paikalla oli niin tuhottomasti omanlajisia riekkukavereita!), mutta kyllä se aikuinen ja (toivottavasti) viisastunut yksilö sykähdyttää eniten.

Kyllä tämä nyt uhkaavasti näyttää siltä, että sunnuntainen visiitti hälvensi ne viimeisetkin epäilyksen rippeet, ja afgaani tuntuu nyt vahvasti omalta - kaikesta siitä työstä ja vaivasta huolimatta. Aivan mielettömän hieno fiilis, koirakuume ihan huipussaan ja puolitoista vuotta odotusta vielä edessä. On tämä ihan kamalaa! (Äiti tosin onnistui hetkellisesti palauttamaan minut tässäkin asiassa maanpinnalle ainoilla kommenteillaan: "Ai, mitä sellanen maksaa? Et sit ainakaan tänne sitä tuo!" Ilonpilaaja.) No, vuosi on kuitenkin mennyt taas kuin siivillä, joten eiköhän tuo seuraavakin tuosta ole ohi ennen kuin huomaankaan.

Oli kyllä ihan mahtava päivä, suuren suuri kiitos siitä Sarille ja apinalauman omistajille, jotka toivottivat tällaisen wannabe-afganistin tervetulleeksi joukkoonsa!