Aamuja ja (fiktiivistä) romantiikkaa

Kello on neljä aamulla ja minä olen edelleen ylhäällä. Itse asiassa lintu laulaa jo ikkunani ulkopuolella. Vietin tämän viikonlopun Sex and the City -maratonin parissa, ja katsoin sarjan loppuun kymmenisen minuuttia sitten. Olen ihan toivoton näiden TV-sarjojen kanssa: kun olen kerran alottanut, en vain voi lopettaa ennen kuin viimeinenkin jakso on nähty. Niin kävi nytkin, ja kun puolenyön aikaan piti päättää katsonko vielä kuusi viimeistä jaksoa vai menenkö nukkumaan ja herään aamulla aikaisin yliopistolle, kallistuin TV:n puoleen. Ei mikään kuningasidea, tiedän, mutta minkäs tyttö addiktiolleen voi.

Kaiken huipuksi minusta on kuoriutunut varsinainen romantikko, ja se tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Vielä yläasteikäisenä en edes osannut itkeä fiktiolle; nyt en voi olla itkemättä. Ja huokailen, hymyilen, myhisen (!) ja kikattelen kuin pahainen teini! Miksi eläydyn niin voimakkaasti fiktioon, että loppuminen - hyvän elokuvan, sarjan tai kirjan - tuntuu vuosi vuodelta haikeammalta ja ylitsepääsemättömämmältä? Ja mikä siinäkin on, että kun poika vihdoin saa tyttönsä (ja päinvastoin), kyynelkanavat aukeavat ja nenäliinoja ei koskaan ole tarpeeksi. Ja minähän en siis tyydy nyyhkyttämään ja pyyhkimään vähän kyyneliä silmäkulmasta, vaan minä vollotan. Kunnolla. Silmät punaisina ja nenä tukossa. Mikään ei saa minua itkemään kuten kunnon fiktio - ei edes todellinen elämä.

Toisaalta tämä on kaikki jotenkin kamalan surullista. Onko minun oma elämäni niin käsittämättömän tylsää ja merkityksetöntä, että ihan oikeasti tarvitsen fiktiota tunteakseni jotain? Ovatko omat ihmissuhteeni tällä hetkellä oikeasti niin olemattomia ja täysin päälaellaan, että tarvitsen fiktiivisiä hahmoja täyttämään sen tyhjiön?

Tai sitten tämä on vain kaksikymppisen tytönhupakon tarvetta elää suurta draamaa ja tuntea vielä suurempia tunteita, kuitenkaan oikeasti elämättä niitä. Jos ihan rehellisiä ollaan, minulle riittää tällä hetkellä lämmin viltti ympärilleni, kupillinen höyryävää teetä ja keksi - tylsä ja yksinkertainen elämä, ilman todellista draamaa ja suuria tunteita. Niin surulliselta kuin se mahdollisesti kuulostaakin.