Ai mikä, paistio vai?

Mut tunteville tulee aina yhtä suurena yllätyksenä, että pidän jalkapallosta. Ihan penkkiurheilijahan minä olen, mutta suosikkilajini on ehdottomasti jalkapallo; maajoukkuekiekkoa seuraan myös mielelläni, mutta seuratasolla se ei jaksa innostaa - toisin kuin se futis. Suomen taso ei tosin päätä huimaa, ei maajoukkue- eikä seuratasolla, mutta brittiläinen, italialainen ja espanjalainen jalkapallo nappaavat kyllä. (Ja naissukupuolen edustajanahan täytyy myös mainita, että jalkapallo on kaiken lisäksi äärimmäisen mukavaa seurattavaa, ihan jo niiden pelaajienkin puolesta - mutta tätähän ei sanota ääneen!)

Ihan erityisesti tykkään italofutiksesta. Se on sellaista... Sopivan tyttömäistä ja dramaattista kaatuiluineen ja tuomarille russuttamisineen. No ei. Parhaimmillaan italofutis on teknistä ja taitavaa, sellaista vähän hienostunuttakin (ainakin tähän brittifutikseen verrattuna), mikä iskee minuun suurimmalla voimalla. Pahimmillaanhan italialaiset tosiaan kaatuilevat ja selittelevät hyvän osan peliajasta, mutta se on vain sellainen osa italofutista, mikä täytyy vaan hyväksyä jos siitä on nauttiakseen. Ja minä olen aikanaan ohittanut sen olankohautuksella, ja sillä hyvä.

'Minun joukkueeni' on aina ollut Juventus, ihan niin kauaun kuin muistan. Silloin 'yhteen aikaan' Juventuksella oli nähkääs kentällä dream teamini selkäranka: Gigi Buffon maalissa, Del Piero kärjessä, Cannavaro ja Thuram puolustuksessa, sekä keskikentällä Trezeguet ja Camoranesi - sekä maaginen Pavel Nedved. Pidän Nedvedistä aivan suunnattomasti, enkä ainoastaan työmoraalinsa vuoksi... Mikä sinänsä kummastuttaa minua edelleen, sillä a) siniset silmät, b) vaalea ruuhkatukka, c) poikamaisuus ja d) slaavius eivät ole koskaan vedonneet minuun mitenkään erityisesti - mutta ilmeisesti ne kaikki yhdessä ovatkin yllättäen jotain täysin vastustamatonta... Tuo slaavi saa pilkkeen silmäkulmaan ja sukat pyörimään jaloissa, viis kaikesta muusta.

Lukioaikana katsoin Juven jokaisen matsin (kun kotikotona vielä näkyi Canalit), ja aika fanaattisenakin niitä jännitin. Nyt vähän hymyilyttää, mutta muistelen sitä myös pienellä haikeudella: vähän ihan kaipaan sitä hermojaraastavaa jännitystä ja iloa, jota ei oikein voi verrata mihinkään muuhun. Kun ei kirjaimellisesti voinut istua aloillaan, vaan piti ravata ympäri olohuonetta kädet villisti hiuksia haroen. Se oli puhdasta nautintoa ja eskapismia parhaimmillaan!

Sen yhden katastrofaalisen kauden jälkeen en seurannutkaan jalkapalloa oikeastaan kahteen vuoteen, mutta nyt alkaisi ehkä taas kiinnostaa. No, ei kun tuumasta toimeen: tänään sain juuri näperrettyä Champions Leaguen Juventus-Chelsea -matsin näkyviin, kun Nedved klenkkaa ulos kentältä. Notta näin, tarvinnut sitten sitäkään matsia katsoa, en olisi hallunnutkaan.