The Golden Compass

The Golden Compass eli Northern Lights eli Kultainen kompassi kuuluu kirjana suosikkeihini. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena ja rakastuin kirjan maailmaan, tunnelmaan ja tarinaan. Varsinkin ajatus eläimen muodon ottavasta sielusta viehätti minua kovasti, ja viehättää edelleen. Nimenomaan kyseinen kirja, His Dark Materials -trilogian (Universumien Tomu) ensimmäinen osa, on nerokas, uniikki ja saa jokaisella lukukerralla aikaan yhtä hämmästyneen olon. Trilogia kokonaisuudessaan on monikerroksinen ja ajatuksia herättävä, varsinkin nyt hieman vanhempana luettuna.

Reilu vuosi sitten sain tietää elokuvaprojektista: innostuin välittömästi. Vuoden päivät seurasin tiiviisti elokuvan valmistumista, ja kalenterissani ensi-iltapäivä (itse asiassa Suomen ensi-ilta, eli perjantai) oli merkittynä jo viime vuodesta. Tänään busseilin Cribbsille ja kävin viimein katsomassa elokuvan, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa viimeisen vuoden ajan. Ei noussut kuu tällä kertaa, himmeä sirppi korkeintaan.

Ajatukset ovat edelleen hieman sekavat. Heti elokuvan alkumetreillä kävi kuitenkin selväksi, ettei elokuva pysty luomaan odottamaani tunnelmaa, jonka trailerit ja ennen kaikkea elokuvien virallinen nettisivusto suorastaan lumoavine musiikkeineen teki. Elokuvan edetessä huomasin yhä useammin ajattelevani it's wrong, it's all wrong! Ehkä omasta, erittäin voimakkaasta mielikuvasta tarinan hahmoista ja maailmasta ei ollut ainakaan hyötyä: kaikki tuntui muoviselta ja väärältä. Tai ei nyt ihan kaikki, oli elokuvassa jotain hyvääkin - palaan siihen myöhemmin. Varoitetaan nyt mahdollisia lukijoita sen verran, että mikäli et halua pilata elokuvakokemustasi, älä lue tämän pidemmälle.

Aloitetaan mielestäni tärkeimmällä tunnelmanluojalla, musiikeilla. Odotukseni olivat nimenomaan tältä osin korkealla: etukäteismateriaalin perusteella tiedossa olisi ollut musiikillinen elämys. Itse elokuvan sävellykset herättivät kuitenkin huomiota lähinnä latteudellaan ja mitäänsanomattomuudellaan: yksikään teema ei jäänyt mieleen. Moneen kohtaukseen oli mielestäni myös valittu täysin sopimattomat musiikit, jotka eivät tuntuneet sopivan oikein mitenkään päin valkokankaan tapahtumiin. Eräässäkin kohtauksessa taustalla soi sävellys, jonka ensitahdit kuultuani ajattelin välittömästi: "Tämäkin sopisi paremmin Bondiin!" No, kuinka ollakaan, kuvaan astelee Daniel Craig, ja minulla meni vähän maku koko hommaan: niin paljon kuin Bondeja rakastankin, tämä ei ole 007-leffa. Eikä myöskään perinteinen lasten animaatio, johon täytyisi syöttää viittauksia populaarikulttuuriin, jotta lasten vanhemmillakin olisi hauskaa. Lopputekstien aikana soinut elokuvan varsinainen tunnussävel, Kate Bushin esittämä "Lyra" oli kertakaikkisen banaali. Inhosin. Tämä on niin sääli, sillä minusta juuri musiikki on erittäin oleellinen osa elokuvaa: esimerkiksi Narnia ja Sormusten herrat vaikuttivat musiikeillaan suuresti, ja ovat loistavia esimerkkejä kuvan ja äänen onnistuneesta yhteistyöstä.

Olen myös lopen kyllästynyt tietokoneanimoituihin laivoihin, kaupunkeihin ja maisemiin. Kaikki edellämainitut näyttävät latteilta ja liian kiiltäviltä, eivätkä ne koskaan onnistu luomaan samanlaista tunnelmaa kuin ihan aidot kuvauspaikat. Niin kauan kuin animaatio ei pysty toistamaan todellisuutta edes välttävästi, minä en hyväksy sitä korvaamaan perinteisiä kuvauspaikkoja. Kaiken lisäksi suurin osa daemoneista oli kömpelöitä ja tuskastuttavan mekaanisia. Miksi kaikki koiradaemonit näyttivät tasan niin huonoilta, kuin koirat siskontyttöni pelaamassa "NintenDogs" -pelissä? Eivätkö alan mestarit todellakaan onnistu yhtään parempaan? Kyllä minä ymmärrän, että eläinten kanssa on hankala työskennellä, mutta eikö nyt sivuhahmoille, joiden daemonit lähinnä seisoivat paikoillaan päätään liikauttamatta, olisi voinut lykätä ihan oikeat koirat siihen kylkeen ja panostaa sitten senkin edestä päähenkilöiden daemoneihin, jotka ymmärrettävistä syistä oli luotava tietokoneella? Daemonien kuoleminen oli taas mielestäni turhankin näyttävää. Tämä nyt on pieni synti ja täysin kiinni katsojan tulkinnasta, mutta minua ahdisti: olin mielessäni kuvitellut tilanteen jotenkin intiimiksi ja hartaaksi, surullisella tavalla kauniiksi, en "trilirimpsis" -äänen sävyttämiksi kultahippusiksi. Sen sijaan daemoneiden muodonmuutokset olivat aika hyvin onnistuneita, niistä sentään pidin.

Entäs sitten ne kehut? Näyttelijät olivat hyviä. Daniel Craig oli piirua vaille täydellinen Lord Asriel, pidin kovasti Craigin karusta ja suorasukaisesta tyylistä; suosikkihahmoni Lee Scoresby (Sam Elliott) ja Hester (Kathy Bates) olivat täydellisiä, jopa teksasin aksenttinsa sopivat loistavasti. Nicole Kidman oli häikäisevän kaunis ja jäätävän kylmä, siis erittäin onnistunut Mrs. Coulter, eikä Dakota Blue Richardskaan ollut yhtään pöllömpi Lyra. Iorek, sen sijaan, oli aivan liian Gandalf. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, että Ian McKellenillä on komea ääni, mutta eikö tähän rooliin todellakaan löytynyt ketään, jota ei olisi heti yhdistänyt johonkin muuhun? Iorek oli myös kömpelö ja aika pökkelö, varsinkin Lyra selässään. (Iorekin ja Ragnarin (miksi Iofur Raknisonista on muuten yhtäkkiä tullut Ragnar Sturlusson?) kaksintaistelusta nautin kyllä suunnattomasti, ehkä eniten koko elokuvassa. Varsinkin taistelun lopputuloksen rohkeus yllätti kyllä täydellisesti: Iorek todellakin löi Iofurin/Ragnarin alaleuan irti sellaisella voimalla, että irronnut naamankappale lensi kaaressa lumelle, kuten kirjassakin.)

Kyllä minä ymmärrän, ettei kirjallista teosta ole missään nimessä helppo kääntää elokuvaksi, varsinkaan kun kyseessä on näinkin merkittävä ja monitasoinen teos kuin Northern Lights. Ei kaikkea voi millään mahduttaa edes kaksituntiseen elokuvaan, enkä sitä odotakaan. Sitä kuitenkin ihmettelen, että on päädytty ratkaisuun, jossa harpotaan eteenpäin vailla minkäänlaista logiikkaa. Varsinkin alun tapahtumat liikkuivat aivan liian nopeaan, ja Lyra arvasi monen monta käännettä liian nopeasti: päättelyketjunsa olivat välillä aivan mahdottomia, ja katsoja jäi ihmettelemään, että mitä tässä nyt taas tapahtui. Turhia hahmoja esiteltiin myös aivan liikaa (mitä Christopher Lee esimerkiksi teki elokuvassa? Esiintyi tasan sen kerran, jäi sellainen olo, että "kuka toi nyt oli? Sen on pakko olla joku tärkeä, koska se oli Christopher Lee!"). Elokuvan loppu oli myös surkea: miksei sitä nyt voitu samalla viedä kunnolla loppuun? Mielestäni Northern Lightsin loppu, missä Lyra löytää Asrielin ja tietämättään tuomitsee parhaan ystävänsä kuolemaan, on yksi kirjallisuuden parhaista.

Yhteenvetona: huono sovitus, mitäänsanomattomat musiikit ja surkeasti animoidut daemonit, mutta hyvät näyttelijät. Eipä ihan kauheasti jäänyt käteen lapsuuden suosikkikirjasta. Olen kovin pettynyt ja ihan vähän järkyttynytkin. Miten niin hienoilla eväillä päädytään tuollaiseen lopputulokseen?

Ymmärränhän minä, että on lähes tulkoon mahdotonta asennoitua objektiivisesti elokuvaan, joka pohjautuu kirjaan, joka puolestaan kuuluu omiin suosikkeihin ja jolla on henkilökohtaisesti suuri merkitys itselle. Olisikin ihan mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä elokuvasta on sellainen katsoja, joka ei ole koskaan kirjaa lukenutkaan.