Oi, katsopas vaari tuota hauvaa...

Olisi vain pitänyt mennä nukkumaan, eikä jäädä surffailemaan nettiin. Hetkeksi olin saanut sen haavekoiran pois mielestä, mutta nyt ajatukset kiertävät taas kehää sen yhden aiheen ympärillä.

Lapsenahan haaveilin pienestä koirasta, sellaisesta, joka olisi mahtunut matkustamaan pyörän eteen viritetyssä korissa. Sellaisesta, joka olisi kulkenut kätevästi mukana joka paikkaan. Pienestä ja kompaktista, somasta ja helposta. Vähän toisin kävi, kun meille tulikin täysin yllättäen keskikokoinen ja epäluuloinen, jo varsinaisen pikkupentuiän ohittanut 'pahnan pohjimmainen', joka on aina rakastanut olla mukana menossa, mutta jonka kanssa epäröin aina lähteä minnekään aavistuksenomaisen arkuutensa vuoksi (sittemminhän tämä pelko on osoittautunut täysin aiheettomaksi: Toni on matkustanut kanssani junassa täysin mallikaasti ja äitini kanssa bussissa). Nyt haaveilen suuresta ja (kieltämättä) näyttävästä koirasta, jonka kanssa voisi harrastaa. Eihän se iso missään nimessä 'kätevä' ole, varsinkaan kun ei ole omaa autoa (eikä ihan heti muuten tulekaan), mutta niin ne haaveet vain vuosien varrella muuttuvat. Eivät kovin paljoa, kuten näkyy, mutta sellaista hienosäätöä. Afgaanin ja borzoin välillä pallottelen edelleen: tänään afgaani tuntuu piirun verran omimmalta, huomenna borzoi. Tässä ehtii, eiköhän sekin päätös parin vuoden aikana lopullisesti kristallisoidu.

Olen nyt viimeinkin sisäistänyt sen, että pariin vuoteen sitä koiraa ei tule, ja siihen on nyt alistuttava. Tunnen kuitenkin koko ajan, että jotain puuttuu: minä en ainoastaan tahdo nelijalkaista hännänheiluttajaa jalkopäähäni nukkumaan, vaan minä todella tarvitsen sitä. Koirakuumetta on niin vaikea selittää kuulostamatta puoliksi mielenvikaiselta, ellei vastapuoli ole itse kokenut sitä, eikä siinä ole oikein mitään järkeäkään. Selittämisessä tai koko koirakuumeilussa, eikä tätä voi edes yrittää selittää järjellä. Minun kohdallani on valitettavasti niin, että olen ystäväpiirini ainoa koirakuumeilija, olen aina ollut. Jostain syystä kaikki ystäväni ovat joko kissaihmisiä, hamsteri-ihmisiä tai sitten täysin eläimettömiä, ja tästä syystä itselläni on usein kovin hölmö olo. Koko ilmiöhän on tavallaan varsin naurettava ja tunnen joutuneeni aikamatkalle yhdeksänkymmentäluvulle, mikä on toisaalta ihan hauskaakin - tiettyyn rajaan asti. Vuosi sitten ajattelin, että tämä menee ohi, niinhän nämä kuumeilukaudet tulivat ja menivät silloin kymmenenkin vuotta sitten. Vaan eipä tunnu menevän. En voi rehellisesti sanoa, että tämän vuoden aikana olisi ollut päivääkään, jolloin en olisi edes ohimennen ajatellut aihetta. Mikä on toisaalta aika huolestuttavaa, mutta itseni tuntien ei loppujen lopuksi lainkaan ihmeellistä.

Vaan eipä tämä haaveilu ole ainakaan tähän mennessä tätä oikeaa elämistä suuremmin häirinnyt. Minulla on aina ollut ilmiömäinen kyky lykätä huolet ja murheet taka-alalle ja säilyttää toimintakyky mitä hankalimmissakin tilanteissa. Eli ei tämä nyt ihan niin toivotonta kuitenkaan ole, kunhan vain aina välillä tuntuu siltä. Jouluna saan taas muutaman viikon kuurin tähän kuumeiluuni, kun pääsen harjailemaan, lenkittämään ja leikittämään Tonia, todennäköisesti kyllästymiseen asti.