Aika

Joskus sitä tuntee itsensä niin auttamattoman tyhmäksi ja typeräksi. Siihen riittää yksi kysymys, johon ei osaa vastata; yksi katse, jota ei osaa tulkita; teko (tai tekemättä jättäminen), jota ei ymmärrä.

Olen aina pitänyt itseäni keskimääräistä fiksumpana nuorena ihmisenä, mutta viime aikoina usko itseen - ja ennen kaikkea siihen omaan päähän ja omiin ajatuksiin - on alkanut horjua. Pelottaa, että muutkin huomaavat viimein, etten oikeasti olekaan niin fiksu ja älykäs, että kaikki nämä vuodet olen vain onnistunut huijaamaan.

Olen luonut itselleni hirveät onnistumisen paineet. Kotoa se ei ole lähtöisin: opiskeluun on toki kannustettu, mutta ei koskaan painostettu. Minä se olen ollut, joka on huolehtinut hyvistä arvosanoista, minulle ne ovat olleet tärkeitä. Ei minun maailmani koskaan ole huonosta arvosanasta kaatunut, ja on niitä kyllä tullutkin, mutta haluaisin niin kovasti olla hyvä. Olen kirjaviisas, mutta minulla on hyvin vähän käytännön kokemusta oikeastaan yhtään mistään.

Aika tuntuu taas kiitävän lujempaa kuin missä minun on mahdollista pysyä kyydissä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän tunnun lamaantuvan. Olen aina uskonut, että kaikki asiat järjestyvät ennen pitkää tavalla tai toisella - joskus olisi silti rauhoittavaa saada edes jonkinlaista os'viittaa menosuunnasta. Tekisi mieli vetäytyä peiton alle ja nollata ihan kaikki, pysäyttää ajankulu. Aloittaa alusta ja pitää tällä kertaa edes näköyhteys.